Uutiset
Esa
Arvekari
esa.arvekari@itahame.fi

Klaaniutumista horisontissa

Kuva: Janne Laakkonen

Lapsuuteni risteilylaivat olivat pikkupurkkeja, jotka ylittivät Pohjanlahden sen myrskyisimmässä kohdassa, Merenkurkussa.

Myös ruokasali oli pieni ja laivan miehistö ruokaili matkustajien kanssa.

Isäni tiedotti ylpeänä, että illallispaikkamme järjestyisivät kapteenin pöydästä.

Tuohon aikaan kaikki laivamatkustajat juttelivat estoitta toisilleen. Ruokaseurustelu tuskin alkoi, kun laiva jo heittelehti aallokossa. Se kallisteli puolelta toiselle ja niiasi lopulta niin syvään, että pöytäliinat ja ateriakalusto kilisivät lattialle.

Kapteeni kiitti kohteliaasti todeten, että velvollisuudet komentosillalla ajavat syömisen ohi.

Onneksi emme ehtineet syödä, sillä aiemmin ruokailleet antoivat pian ylen merenkäynnin vuoksi. Osa matkustajista roikkui reelingillä oksentamassa osa pyrki hytteihin lepäämään.

Kun aikuisilla oli muuta mietittävää, otimme me lapset ilon irti ja järjestimme liukukisoja oksennuksen liukastamilla kansilla. Kun sää selkeni, kaikki porisivat keskenään päivän tapahtumista.

Viimeviikkoisella Tukholman risteilyllä ainoa vieras henkilö, joka puhutteli meitä osoittautui noin kolmekymppiseksi irakilaismieheksi.

Koska hän puhui hyvin englantia ja suomea, olin yllättynyt, kun hän kertoi, ettei ollut onnistunut solmimaan ystävyyssuhdetta yhteenkään suomalaiseen kolmen vuoden aikana.

Hänellä oli suomalaisia työkavereita, mutta kukaan ei halunnut tulla hänen luokseen kylään. Hän on jumissa maassa, jossa hän on kaikille pelkkää ilmaa.

Näen itsekin uudenlaista kohtaamattomuutta ja empatian puutetta, josta ei ollut tietoakaan nuoruudessani.

Nykytapa on, ettei vieraille puhuta, ellei tilanne sitä välttämättä vaadi.

Selvyyden vuoksi monet ovat merkinneet itsensä klaanipukeutumisella ja tatuoinneilla. Se on muutamille lupa lähestyä, useimmille käsky pitää turvaväli ja suu kiinni.

Jopa kasviskansa ja lihakansa jonottavat omina ääriryhminään laivan buffet- ravintolassa. Menneet ovat villit, ennakkoluulottomat makuristeilyt.

Jos päivällä ei puhutakaan, illalla huudellaan kaikille, vaikka kukaan ei kuuntelisi. Laivalla saattoi ennen kokea olevansa osa suomalaista, yhteistä kulttuuriperintöä.

Nyt olemme taantumassa umpimieliseksi heimo- ja klaanikulttuuriksi.

Esa Arvekari

esa.arvekari@itahame.fi

Esa Arvekari
esa.arvekari@itahame.fi
Tämä sisältö on avoinna vain tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa IH VerkkoPlus 2 vk 0 € ja pääset käsiksi Itä-Hämeen maksullisiin sisältöihin

Tilaa tästä 2 vk
0 €

Oletko jo tilaaja?

Suosittelemme

Luetuimmat