Uutiset

Vihreä lasihelmi lumosi koulupojan – aikuisena Kalle Lappisesta tuli hopea-aarteen löytäjä

Sysmäläissyntyinen arkeologian harrastaja ei unelmoi uusista aarteista, vaan ruumiskalmiston löytämisestä.

Kotiseudun rautakautisten kohteiden tutkiminen on sysmäläissyntyisen Kalle Lappisen mielestä kiehtovaa. Kuva: silvi kaarakainen

On se kieltämättä hiukan hassunkurista.

Asiat menivät parikymmentä vuotta sitten toisin kuin Kalle Lappinen toivoi, mutta juuri sen ansiosta hän päätyi vuosi sitten löytämään rautakautisen hopea-aarteen.

Sysmäläissyntyinen arkeologian harrastaja ehdotti 2000-luvun alussa useasti, että Museovirasto rauhoittaisi tietyn pellon, joka sijaitsee Sysmän kirkon rautakautisen muinaisjäännösalueen laidalla. Omistaja voisi käyttää maataan, mutta harrastajat eivät saisi siellä omin päin kaivella.

– Metallinpaljastinten kanssa on liikkeellä monenlaista väkeä. Osa ei ole vastuullisia. Heidän toimintaansa olisin halunnut estää, Lappinen sanoo.

Kalmiston havaitseminen ei ole vaikeaa, mutta esimerkiksi hopearahan löytäminen voi olla. Arkeologian harrastaja Kalle Lappinen

Vastuuttomuus tarkoittaa, että muinaisiksi tiedettyjä kohteita kaivetaan välittämättä siitä, että se tuhoaa tietoa. Pahimmillaan esinelöydöistä ei ilmoiteta Museovirastolle, vaan ne pidetään itsellä tai myydään.

Lappisen ehdotukset eivät tuolloin menneet läpi. Mies suivaantui ja jätti vuosiksi koko arkeologiaharrastuksen. Siihen vaikuttivat toki elämän muutkin asiat: tuli asepalvelus ja sen jälkeen muutto Helsinkiin kalabiologiaa opiskelemaan.

Ensimmäinen aarre löytyi jo pikkupoikana

Kyseinen Peter Strengin omistama pelto on sama, josta Kalle Lappinen jo kymmenvuotiaana poikasena teki ensimmäisen arkeologisen löytönsä – rautakautisen lasihelmen.

– Me juoksentelimme ja leikimme kynnetyllä pellolla Strengin poikien kanssa, kun löysin vihreän helmen. Se oli isokokoinen, aaltoviivalla koristeltu. Ensin sitä yhdessä ihmeteltiin, ja jotenkin heti tuli vaikutelma, että se on hyvin vanha, hän muistelee.

Koulussa oli jo opetettu jonkin verran historiaa. Kalle-pojalla oli käsitys siitä, että Sysmässä oli ollut asutusta jopa kivikaudelta lähtien. Koululaisten tuttujen pyöräilyreittien varrella oli lukuisia kuppikiviä, joiden äärellä muinaiset sysmäläiset olivat uhranneet viljaa ja maitoa.

Poika soitti löydöstään Museovirastoon. Tuntui hienolta, kun yli-intendentti Mirja Miettinen käväisi helmeä katsomassa ja vahvisti, että kyse oli rautakautisesta esineestä.

– Sitten helmi katosi jonnekin Kansallismuseon loputtomiin kokoelmiin, kuten peruslöydöillä on tapana, Lappinen sanoo.

Kotiseudulla riittää tutkittavaa

Helmi oli alkusysäys innostuneelle harrastamiselle. Lappinen luki kirjallisuutta, löysi kotikulmilta ennestään tuntemattomia kuppikiviä ja kiinnostui koulussakin historiasta. Hän meni mukaan kansalaisopiston järjestämille opetuskaivauksille ja pääsi muutenkin seuraamaan arkeologisia tutkimuksia ammattilaisten seurassa.

– Aiemmin kaivaukset tuntuivat olevan yleisempiä. Ilmeisesti rahaa oli enemmän. Täytyy myös muistaa, että kaivausten myötä muinaisjäännös tuhoutuu. On pohdittava, oikeuttaako kaivaus sen, Lappinen sanoo.

Mikä oli syynä sille, että Lappinen viime vuonna palasi pitkän tauon jälkeen harrastuksen pariin?

– Ainakin se, että metallinpaljastinten tekniikka on kehittynyt niin paljon, hän arvelee.

Kalle Lappinen asuu nykyisin Helsingissä, mutta käy usein synnyinseudullaan Sysmässä. Tulevaisuudessa hän aikoo käydä tutkimassa metallinilmaisimen avulla muun muassa tätä peltoa Koskueen alueella. Kuva: silvi kaarakainen

Rautakautta etsittäessä metallinilmaisin on ylivoimainen väline, ja nimenomaan kotiseudun rautakautisten kohteiden tutkiminen on Lappisen mielestä kiehtovaa. Kun löytyy tuhatvuotinen kalmisto tai esine, vuosisadat tuntuvat haihtuvan. On kuin syntyisi yhteys tuon ajan ihmisiin.

Lappinen osti ensimmäisen oman laitteensa ja alkoi harjoitella.

– Vaati kyllä opettelua päästä sen kanssa sinuiksi. Säätöjen määrä on valtava, hän sanoo.

– Kalmiston havaitseminen ei ole vaikeaa, mutta esimerkiksi hopearahan löytäminen voi olla. Hopea ei ole hyvä antamaan signaalia.

Pellolta löytyi hopea-aarre

Lappinen oli harjoitellut ilmaisimen käyttöä nelisen kuukautta, kun hänelle juolahti mieleen palata lapsuudesta tutulle pellolle.

– Oli aavistus, että pellossa saattaisi odottaa aarre.

Lappinen kysyi maanomistajalta luvan ja meni pellolle. Oli harmaa syyskuinen päivä.

Tietyssä kohtaa ilmaisin antoi niin heikon signaalin, että Lappinen olisi aivan hyvin saattanut jättää sen tutkimatta. Hän tökkäsi lapionsa maahan. Ensin hänen huomionsa kiinnittyi pieneen oranssiin savipalaan mullassa. Rakennusten tiivistämiseen käytettyä savea löytyy usein rautakautisista kulttuurikerroksista.

Sitten hän huomasi, että mullan seasta virtasi hopeisten esineiden vana: rahoja, sormuksia, solkia, riipuksia, spiraaleja.

Kun hän ilmoitti löydöstä Museovirastolle, siellä kiinnostuttiin kovasti, mutta ihmeteltiin myös, miksi Lappinen oli kerännyt kaiken talteen. Nykyisin ohje on jättää löytö paikalleen ensimmäisen esineen tultua näkyviin.

– Mutta koko löytö oli jo maan pinnalla, alkuperäiseltä paikaltaan pois. Edelleen soimaan itseäni siitä, etten kaivanut varovaisemmin. Tämän vuoksi ei päästy käsitykseen esineiden viiteyhteydestä, Lappinen sanoo.

On hieman ironista, että vasta Lappisen aarrelöydön jälkeen pelto rauhoitettiin muinaismuistolailla.

Haaveena ruumiiskalmiston löytäminen

Suomen numismaattinen seura sponsoroi aarteen tarkemmat tutkimukset. Vaikka löydön viiteyhteys jäi arvoitukseksi, rahat ja korut paljastivat kiehtovaa uutta tietoa 1000-luvun sysmäläisten arjesta sekä yhteyksistä muuhun maailmaan.

Lappinen toteaa, että esinelöydöt ovat hienoja, mutta ne eivät ole hänelle ykköspäämäärä. Kaikkein kiinnostavinta on uusien muinaiskohteiden etsiminen.

Reilun vuoden aikana hän on ehtinyt löytää jo kymmenkunta uutta polttohautauskalmistoa. Paikkoja ei ole merkitty Kyppi-tietokantaan, sillä ruuhkainen Museovirasto ei ole ennättänyt käydä vielä niitä tarkistamassa.

Maan pinnalla ei usein näy kalmistosta mitään vihjettä. Lappinen on kuitenkin oppinut katselemaan maastoa muinaissysmäläisten näkökulmasta. Heillä oli silmää kauneudelle.

– Usein kalmisto löytyy säännöllisen kauniilta kummulta tai saaresta, Lappinen sanoo.

Ainakin rautakauden alussa Sysmän seudulla suosittiin polttohautausta. Lappisen suurin haave ei ole vielä toteutunut:

– Kunpa löytyisi vielä ruumiskalmisto! Näen sen täysin mahdollisena. Sieltä voisi löytyä tekstiilejäkin. Voisi rekonstruoida sysmäläisen muinaispuvun, hän visioi.

Lappisen omat sysmäläisjuuret yltävät ainakin 1600-luvulle. Ties vaikka rautakaudellekin.

– Jos löytyisi se ruumiskalmisto, sen voisi dna-testillä selvittää!

Kallen suositukset

3 keinoa varjella muinaiskohdetta

1. Ilmoita löytösi. Kerro rohkeasti Museovirastolle, jos löydät vanhaksi arvelemasi esineen tai muinaisjäännöskohteen. Älä kaiva kohdetta enempää äläkä puhdista esinettä itse.

2. Ryhdy Kansallismuseon kulttuurikummiksi. Henkilö tai yhteisö voi rahoittaa kummiesineen konservoinnin.

3. Adoptoi monumentti. Museovirastolta voi saada ohjeet vapaaehtoiseen rakennuksen tai muinaisjäännöksen hoitamiseen. Sysmässäkin ikävän moni muinaiskohde on umpeen kasvanut.

Kaisa Hako
@
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa IH VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset käsiksi Itä-Hämeen maksullisiin sisältöihin.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Suosittelemme

Luetuimmat