Uutiset

Tainionvirran seurakunta omistaa maata keskiverrosti mutta myy puuta saman verran kuin metsän jättiomistaja Mäntyharjun seurakunta, kertoo Itä-Hämeen vertailu

Tainionvirran seurakunta on tehnyt laajoja avohakkuita Hartolan Rusissa. Kuvassa muutaman vuoden vanha aukko. Kuva: Anna Onali-Ovaska

Voiko keskiverto tavoitella samaa tulosta kuin jättiläinen?

Kysymys nousee mieleen, kun vertailee alueemme seurakuntien metsäomaisuutta ja puunmyyntituloja. Levikkialueemme seurakunnista jättiläinen on Mäntyharjun seurakunta 1 600 hehtaarin metsäomaisuudellaan. Siihen kuuluvat myös Pertunmaan kappeliseurakunnan metsät. Jättiläinen myy metsää vuosittain 150-200 000 euron edestä.

Saman kokoluokan puunmyyntituloja tavoittelee Tainionvirran seurakunta, vaikka se kuuluu metsäomaisuudella mitattuna seurakuntien keskikastiin (omistus 560 hehtaaria).

Toisin sanoen Tainionvirran seurakunta hakkaa metsää pinta-alaan suhteutettuna huomattavan määrän. Viime vuoden hinnoilla 150 000 euron puunmyyntitulo merkitsee kymmenen hehtaarin aukkoa tukkimetsään, 90 hehtaarin harvennusta tai 200 hehtaarin ensiharvennusta. Tainionvirran seurakunta on päässyt puunmyyntitavoitteeseen tekemällä aukkoja Hartolan Rusiin kymmenien hehtaareiden edestä.

Kirjanpainajalla pelotellaan, tieteellisestä näkökulmasta asia ei ole niin yksinkertainen

Rusin avohakkuiden syyksi kerrotaan vanhat kuusikot. Metsänhoitoyhdistyksen mukaan metsät oli kaadettava kerralla, jotta vältytään kirjanpainajatuhoilta. Mutta mitä asiasta sanotaan tieteessä?

Helsingin yliopiston tutkija Elina Peuhu vastaa puhelimeen kotoaan Helsingistä. Hän tutkii kirjanpainajatuhoja ja sanoo, että vanha kuusikko on muita metsätyyppejä alttiimpi kirjanpainajatuholle. Jos kirjanpainaja lisääntyy massapopulaatioksi, populaatio levittäytyy tasaikäisrakenteisessa kuusikossa nopeasti ja laajalle ja tuhoaa mennessään myös terveet puut.

Kokonaan toinen kysymys on, onko vanhojen metsien hävittäminen ratkaisu vai osa ongelmaa. Peuhu huomauttaa, että kirjanpainaja kelpuuttaa ravinnokseen vain kuusen tuoreen nilan. Elin- ja lisääntymisolosuhteet ovat otolliset silloin, kun on kuivaa ja lämmintä ja puita kaatuu esimerkiksi myrskyssä.

– Ei kirjanpainajaa kiinnosta puu kuin yhden vuoden. Jos puun nila on kuollut, se ei kelpaa kirjanpainajalle vaan sen sijaan siinä alkavat elää loiset ja pedot, jotka käyttävät ravinnokseen kirjanpainajaa, Peuhu kertoo.

Kun vanha metsä hävitetään, häviävät myös kirjanpainajan luontaiset viholliset

Toisin sanoen vanhojen metsien hävittäminen romahduttaa kirjanpainajan luontaisten vihollisten kannat. Näin on käynyt esimerkiksi pohjantikalle. Ennen metsien laajamittaista talouskäyttöä pohjantikkaa esiintyi Etelä-Suomessa, mutta ei enää.

Kirjanpainajaa on esiintynyt Suomessa niin kauan kuin täällä on kasvanut kuusia eli ennen jääkautta ja sen jälkeen. Peuhun mukaan tuholaisen kannat alkoivat vahvistua vasta samaan aikaan, kun metsien laajamittainen talouskäyttö aloitettiin. Se osoittaa hänestä, ettei suomalaisten kannata lähteä samalle metsähygienian tielle kuin Keski-Euroopassa.

– Siellä korjataan kirjaimellisesti joka ikinen kirjanpainajan syömä puu pois oksineen. Näin menetellen ongelmaa ei kuitenkaan ole saatu ratkaistua.

Koska ongelma johtuu metsien talouskäytön ja kirjanpainajan ekologian yhteentörmäyksestä, talouskäytön vieminen äärimmäisyyksiin ei Peuhun mielestä näytä järkevältä ratkaisulta. Ratkaisua voitaisiin hakea sovittamalla metsänhoitomenetelmiä yhteen kirjanpainajan luontaisen ekologian kanssa, mikä lisäisi metsien terveyttä ja monimuotoisuutta myös pitkällä aikavälillä. (Samalla Peuhu toteaa, että mielipiteitä on yhtä monta kuin on tutkijoitakin. Tämä on siis vain yksi näkemys kirjanpainaja-asiassa, joka kuulemma saa tunteet kuumenemaan myös yliopiston kampuksella).

Jatkuva kasvatus sopii kaikille metsätyypeille

Avohakkuun voisi välttää siirtymällä jatkuvan kasvatuksen menetelmään. Tätä suosittelee myös kirkkohallitus, mutta Itä-Hämeen selvityksen perusteella seurakunnat eivät harjoita jatkuvaa kasvatusta tietoisesti eivätkä merkittävässä määrin. Rusin tapauksesta Metsänhoitoyhdistys totesi, että jatkuva kasvatus ei ole alueella varteenotettava vaihtoehto.

Erikoistutkija Sauli Valkonen Luonnonvarakeskuksesta (Luke) sen sijaan sanoo, että menetelmä sopii kaikkiin metsätyyppeihin. Ainut paikka, jossa sitä ei voi harjoittaa on metsä jossa on juurikääpää.

– Jos vanhan kuusikon haluaa muuttaa jatkuvan kasvatuksen kohteeksi, sinne täytyy tehdä varovasti joko pienaukkoja tai harvennuksia. Näin aluspuut pääsevät kasvamaan ja metsä muuttuu vähitellen eri-ikäisrakenteiseksi, Valkonen sanoo.

Jatkuva kasvatus toisi säästöjä, koska hoitokuluja ei kerry

Jatkuva kasvatus on marginaalissa, koska menetelmä vaatii perehtymistä eli henkilöstön koulutusta. Joissain kohteissa siirtyminen siihen on helppoa, joissain vaikeaa. Menetelmä edellyttää myös pienten puiden huomioimista korjuussa eli uudenlaisia työtapoja moto-kuskeille. Yksi syy pysyä vanhassa on eittämättä se, että tasaikäisrakenteisessa metsässä siirtyminen jatkuvaan kasvatukseen vie hurjasti aikaa.

Eikä aikaa tunnu olevan. Yleinen käsitys on, että avohakkuisiin perustuva metsänhoito on taloudellisesti kannattavinta. Yksikköhinta on sitä suurempi, mitä enemmän puita myydään kerralla. Mutta niin ovat hoitokulutkin. Avohakkuun jälkeen on istutettava taimet ja tehtävä ensiharvennukset, minkä jälkeen tuottoa saa odottaa 70 vuotta. Itä-Hämeessä seurakunnat käyttävät hoitokuluihin 10-60 000 euroa vuodessa. Kymmenessä vuodessa puhutaan siis satojen tuhansien menoerästä. Jatkuvassa kasvatuksessa ei tarvitse istuttaa taimia eikä tehdä ensiharvennuksia, mikä tarkoittaa vastaavansuuruisia säästöjä. Suosittelevatko metsäasiantuntijat avohakkuita, koska näin he saavat myytyä asiakkaalle palveluitaan?

Anna Onali-Ovaska
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa IH VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Itä-Hämeen sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Suosittelemme