Uutiset

Evakkotie toi Eero Kuparisen Hartolaan, rakentaminen vei Brysseliin ja Saudi-Arabiaan

Eero Kuparisen kotiutuminen Hartolaan oli haasteellista. Hän päätyi vanhempineen Pohjanmaan evakkomatkojen jälkeen vihdoin Hartolaan ja Hangastaipaleelle pieneen maalaistaloon. Tilalla oli rantaa, jonne perhe rakensi useita, edelleen vuokrakäytössä olevia mökkejä.

Vanhempien kaipuu kotoiseen Karjalaan ei hellittänyt vielä 1960-luvullakaan, vaikka Eero sisaruksineen oli jo ymmärtänyt, ettei paluu ole mahdollista. Tilan pellot olivat kivikkoiset, metsää Karjalan kotiin verrattuna vähän ja rakennukset huonokuntoiset.

Sodan jälkeen tilalla ei investoitu, rakennettu tai ostettu lisämaita, koska vanhemmat ajattelivat kodin olevan vain vain väliaikainen, ja näin säästyisi rahaa Karjalaan paluuseen.

– Vanhempieni oli vaikea ymmärtää, että kotiin Karjalaan emme voi enää palata. He kaipasivat sinne kuolemaansa saakka, muistelee Kuparinen.

Siikalahden tilasta tuli Kuparisten koti. Vanhemmat siirtyivät tilanpidosta sivuun ja Eero hartolalaisen puolisonsa Kyllikin kanssa vetovastuuseen. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä, jotka osoittivat jo lapsena kiinnostuksensa opiskeluun, eikä kotieläintilalle näin ollut jatkajaa.

Tämä perheen vanhemmille toki sopi, eikä investointeja tuotantorakennuksiin tai lisämaihin enää tehty.

Leskimies surutyössä

Kuparisen puoliso menehtyi 12 vuotta sitten yllättäen ja lyhyen sairastamisen jälkeen. Kyllikki oli kokenut olonsa huonovointiseksi, mutta ei juurikaan sairaaksi. Puolison tila huononi kuitenkin nopeasti.

Kuparinen oli lapsuudessaan kasvatettu niin, että poikien ja miesten ei sovi itkeä, ei edes surun hetkellä. Se opetus ei ollut onnistunut, sillä tunteiden näyttäminen kuuluu hänen mukaansa ilon ja surun hetkillä arkeen.

– Itku tuli, ja surusta toipuminen vei vuosia rakkaan elämänkumppanin poismenon jälkeen. Ymmärsin tuolloin, että mieskin voi itkeä, kun on sen aika.

Työ on parasta lääkettä suruun, kuvitteli puolisonsa menettänyt evakkomatkalainen. Surutyötä hän tekikin niin, että oli sairastua itsekin.

Hän kertoo, että avioliitto oli hyvä ja onnellinen. Mies käsitteli suruaan rakentamalla mökkejä ja laulamalla. Hän muistaa, että karjalaissyntyiset miehet lauloivat usein töitä tehdessään.

Ystävälliset ja myötätuntoiset naapurit ja samanhenkiset ystävät ja tuttavat halusivat auttaa leskimiestä henkisellä tasolla. Apu tulikin tarpeeseen, ja vihdoin arki alkoi sujua.

Kuparinen oli leskeksi jäätyään 73-vuotias ja oli heti päättänyt, että ei halua uutta elämänkumppania.

– Perhe-elämämme oli onnellista aikaa. Vuosia myöhemmin voin todeta, että ratkaisuni oli oikea.

Pakin kanssa maailmalla

Eero Kuparinen oli kiinnostunut yhteisten asioiden hoitamisesta ja rakentamiseen liittyvistä asioista. Hän osallistui valtuutettuna ja muun muassa rakennuslautakunnan puheenjohtajana kunnalliseen päätöksentekoon.

Rakentaminen vei häntä niin, että hän pääsi tekemään remonttitöitä aina Brysseliin saakka.

Tytär Tuulikki työskenteli tuolloin Brysselissä, ja hänen silloinen kotinsa tarvitsi uuden lattian. Brysselistä ei löytynyt tarpeeksi hyvää ja mieleistä lattiamateriaalia, ja Eero Kuparinen sai kuljetusyrityksen tuomaan lattian ainekset tyttären luo.

Itse mestari lensi Belgiaan remonttivaatteet yllään. Käsimatkatavaroissa oli työkalupakki vasaroineen, mittoineen ja sahoineen. Hän asui remontin ajan rakentajakumppaninsa kanssa Tuulikin ja tämän puolison luona.

– Veimme Belgiaan 140 neliön verran parkettia, sillä kotimainen tuotanto oli selkeästi parempaa verrattuna Brysselistä saatavaan lattiamateriaaliin, hän muistelee.

Kuparinen sai kumppaneineen useita toimeksiantoja Hartolasta ja lähiseuduilta, mutta yhä enemmän Helsingin seudulta. Viikonlopuiksi hän tuli kotiin Siikalahteen, mutta viikot kuluivat rakentamistöissä. Eläimiä tilalla ei enää ollut, mutta remonttihommat oli aina saatava valmiiksi ennen toukotöitä, sillä peltoja viljeltiin edelleen.

Työkohteet olivat usein saneerauksia tai laajennuksia, mutta Hartolan lähistöllä usein myös navetoita tai muita tuotantorakennuksia.

Yksi kohde oli Saudi-Arabiassa, jossa suomalainen rakennusryhmä teki puutaloja amerikkalaisille. Mukana oli myös sysmäläinen Yrjö Sokka, jolla oli mukana soittopeli viihdytysmielessä.

– En ole ikinä nähnyt niin nopeaa sisustusnaulojen lyöjää. Yrjöltä se homma sujui, muistelee Kuparinen.

Lukija ja kynämies

Eläkepäiviä Kuparinen viettää kotitalossa Siikalahdella. Pääkaupunkiseudulla asuvat tyttäret perheineen käyvät hänen luonaan usein.

Eläkkeellä Kuparisen aika kuluu kirjojen parissa. Hän lukee ahkerasti historiallisia teoksia, elämänkertoja ja romaaneja. Kuparisen kynä on myös napakka: hänen tarinoitaan on julkaistu useissa lehdissä, ja muun muassa Kuparisten sukukirjassa on useita kertomuksia. Tekstejä evakkomatkoista ja elämästä Hartolassa on satoja.

Hartolan kirkonkylässä on asunto, jonne hän aikoo muuttaa silloin, kun ei enää pysty asumaan yksin.

– Viihdyn näissä maisemissa. Järvi näkyy, peltoa, metsää ja paljon eläimiä. Niitä kaikkia on ilo katsella, Eero Kuparinen sanoo.

Eija Virolainen-Nurminen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa IH VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Itä-Hämeen sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Suosittelemme

Luetuimmat