Ajan tasalla

Kiiruna viihtyy tunturin huipulla, teeri ja metso metsässä

Pitkospuut olivat liukkaat muutaman asteen yöpakkasen jäljiltä. Koivikko oli kauniin keltainen ja ylempänä tunturissa hehkui siellä täällä punaista maaruskaa.

Aurinko nousi vauhdilla, samoin syke, kun kapusin ylemmäs koko ajan jyrkkenevää tunturin rinnettä. Avara Lapinmaa kylpi syyskuun aamuauringossa tarjoten kulkijalle parastaan.

Korppi huusi, ja huomasin kolmen mustan linnun lentävän ylitseni. Ne kävivät tarkistamassa kulkijan kunnon, kunnes katosivat vastavalon kajoon.

Istuin kivelle ja ihailin maisemaa, mutta se ei ollut kiipeämiseni syy, vaan tunturin huipulla viihtyvä kiiruna.

Pieni kanalintu asuttaa avotunturia ympäri vuoden. Edes sydäntalvi ja sen hämärä lyhyt päivä ei saa sitä vaihtamaan maisemaa.

Kiiruna ei pelkää

Tuo mystinen metsäkanalintuihin kuuluva pieni kanalintu asuttaa avotunturia ympäri vuoden. Edes sydäntalvi ja sen hämärä lyhyt päivä ei saa sitä vaihtamaan maisemaa.

Uskomaton suoritus, mutta ylätunturi on sen koti, ja sinne se on sopeutunut. Sinänsä hassua, että se luokitellaan metsäkanalinnuksi, vaikka se asustaa pohjoisen avotuntureita.

Kiiruna vaihtaa pukuaan neljästi vuodessa ja siksi se naamioituu täysin maastoon.

Kiikaroin harmaata kivirakkaa yläpuolellani. Se pysyi paikallaan, mutta jossain siellä uskoin kiirunoiden olevan.

Kävelin rinnettä edes takaisin. Homma oli haastavaa, kun samalla piti etsiä lintuja ja myös katsoa, mihin astui.

Usko meinasi loppua, kunnes pienellä heinäläntillä vilahti jotain valkoista. Siellä oli kolme lintua syömässä silmuja. Kiirunat löytyivät vihdoin.

Pysähdyin ja aloin seurata niiden touhuja. Haravoin kiikareilla rinnettä, ja ylempää kivikosta löysin viisi kiirunaa lisää. Onneksi ne ovat varsin pelottomia lintuja, ja kun istuu paikallaan, niiden kuvaaminen on varsin helppoa.

Vietin niiden seurassa kaksi päivää. Löysin kaikkiaan kuusitoista lintua ja sain seurata niiden syyspäivän rytmiä läheltä, melkein kuin parven jäsenenä.

Teeriparvi suonreunassa

Tuntureilta siirryin metsän syliin Sompion luonnonpuistoon. Samoin olivat tehneet monet muutkin, ruskaretkeilijät ja metsästäjät. Parkkipaikat olivat varsinkin päiväsaikaan täynnä.

Luonnonpuistossa haasteena on vapaa liikkuminen, eli merkityiltä poluilta ei saa siirtyä pois. Taktiikkani oli aikaiset aamut ja hämärtyvä ilta. Silloin ei muita kulkijoita ollut.

Nyt etsin isompia metsäkanalintuja, teertä ja sitä suurinta, metsoa. Päiväsaikaan niihin ei juuri törmää, koska äänekästä kulkijaa on paljon, ja se karkottaa linnut kauemmaksi poluilta.

Onni oli matkassa jo ensimmäisenä aamuna. Hipsin Pyhälle Nattaselle vievää polkua, kun huomasin teeriparven ruokailevan mustikoilla suonreunassa.

Lähestyin niitä hiljalleen, kasvoilla oli naamiohuppu, joka on hyvä, kun lähestytään arkoja kohteita. Huppu hävittää pedoista pahimman eli ihmisen kasvot. Kumara asento, joka tulee näillä vuosilla yhä helpommin, hämää myös tarkkoja silmäpareja.

Nuoret ja vaihtopukuiset teeret ovat hauskan näköisiä, naaraat olivat sulkineet jo lähes valmiiksi.

Metsokukot aamukävelyllä

Yhdeksän jälkeen alkoi tulla ensimmäisiä kulkijoita. Lopetin kuvaukset ja lähdin makkaran paistoon Sompiojärven rantaan, jossa on hyvä leiripaikka. Illalla oli komea täysikuu, mutta ei revontulia.

Aamulla taas hämärissä polulle, ja melkein heti onnisti. Ensimmäinen metso pakeni, mutta hetken päästä kolme kukkoa tepasteli aamulenkillä komeassa metsässä.

Ryömin ja konttasin, että saisin vapaan kuvauslinjan. Ukot kävelivät arvokkaasti pää pystyssä edelläni pitäen välimatkan niille sopivana. Annoin niiden mennä, niillä oli lupa-asiat kunnossa, minulla ei, joten pidemmälle en niitä seurannut.

Pohjoinen ei pettänyt tälläkään kertaa, kanalintuja toivoin ja niitä myös sain.

Ollli Vuori
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Jatka lukemista Heinolan Citymarketin tarjoamana 2 vk maksutta!

Tilaa IH VerkkoPlus 2 viikoksi maksutta ja pääset lukemaan kaikki Itä-Hämeen sekä ESS.fi -verkkopalvelun maksulliset sisällöt.

Tilaa 2 vk maksutta

Oletko jo tilaaja?

Suosittelemme

Luetuimmat