Ajan tasalla

Hirville syksy voi aina jäädä viimeiseksi

Metsä on märkä, kun kuljen aamuhämärissä kuusikossa. Vesipisarat koristavat oksienkärkiä ja kastelevat naamaa ja vaatetusta. Yöllinen sade on loppunut, on lämmintä ja tyyntä. Mitään ei kuulu, vain omat rasahdukset, kun kuiva alaoksa katkeaa kuusenrungolta.

Kiertelen Huukinkorpea vailla sen parempaa suunnitelmaa, kunhan kuljeksin. Tiaisparvi tulee vastaan Hanlammen rannassa, sekaparvi tali- ja sinitiaisia. Niiden eloisa liike ja ääntely katoaa yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. Metsä on herännyt uuteen päivään.

Karpaloita näyttää olevan hyvin, syön muutaman kourallisen. Pakkanen ei ole niitä vielä kunnolla puraissut, ovat sen verran kirpeitä.

Hirvisonni aukion laidassa

Hakkuuaukion reunassa huomaan vastapuolella olevan tumman hahmon. Se tuijottaa tulijaa ja vetää turpa pystyssä hajua sieraimiinsa. Pysähdyn ja katson komeaa hirvisonnia. Se liikkuu hiljakseen aukonreunaa seuraten.

Istun tuulenkaadolle ja seuraan sen kulkua. Yllätyksekseni se kaartaa minua kohti. Jotain on pielessä, minusta se ei ole kiinnostunut, vaan jostain muusta hajusta.

Hirvi katoaa matalaan jontkaan, samalla siirryn paremmalle paikalle. En ehdi liikkua kuin kymmenen metriä, kun yllättäen korkean heinän seasta nousee kaksi hirveä.

Tuijotamme toisiamme, lehmä ja vasa katsovat häiritsijäänsä suoraan silmiin. Seison liikkumatta, en nosta kameraa, vaikka se roikkuu olalla.

Tämä kaksikko selittää hirvisonnin käytöksen, se oli saanut vainun näistä ja sieti siksi minua.

Hirvilehmä kääntää korvanlehtiään ja katsoo hetken taakseen. Saan kameran esiin ja tähtään. Nykytekniikan äänetön kuvaus ei pelota hirviä.

Katson etsimen läpi ja tarkennan silmään, hetki muuttuu pitkäksi. Hirvet vain katsovat ja laskevat välillä päätään. Kädet puutuvat, mutta pidän asennon, vaikka en kuvaakaan. Niiden katse on jotenkin surumielinen, läpitunkeva.

Lopulta hirvilehmä kääntyy hitaasti ja lähtee kohti kuusikkoa vasa tiukasti kupeellaan. Lasken kameran alas ja katson niiden poistumista.

Tästä kohtaamisesta ne selvisivät hengissä. Seuraava kohtaaminen lajitoverini kanssa voi olla niiden viimeinen.

Pyy viheltää ojanvarressa

Huukinlammella juon kahvit kallion alla. Täällä on ollut nuotiopaikka jo vuosia.

Pyy viheltää ojanvarressa. Kaivan puhelimen ja soitan sille lajikumppanin ääntä. Se vastaa, mutta ei tule odottelusta huolimatta lähemmäs.

Vaihdan ulkomaiseen äänitykseen ja soitan Ukrainassa äänitettyä lajitoveria. Nyt sen kiinnostus herää, pyy pyrähtää ohitseni kuusten suojiin. Se tirkistelee oksien välistä etsien äänen aiheuttajaa.

Soitan ääntä uudestaan. Nyt se pyrähtää näkyville mäntyyn ja viheltää töyhtö pystyssä. Kuvaan sitä, kunnes pieni kaunis kanalintu lennähtää kauemmaksi ja jatkaa ohutta viheltelyään.

Nyt se selvisi huijauksesta hengissä, mutta seuraava huijari voi olla sen viimeinen.

Rastaat ruokailevat pellonreunassa

Myllyojan pellonreunalla ruokailee suuri rastasparvi, osa pellolla ja osa tyhjentää pihlajanmarjoja puussa. Autolla pääsen sopivan lähelle, seuraan ja kuvaan niiden ruokailua.

Valtaosa on räkättirastaita, mutta joukossa on myös musta- ja punakylkirastaita. Näistä heikoimmilla on räkättirastas, jota saa poikkeusluvalla hävittää jo pesimäaikaan. Haittalintu, joka tuhoaa marjaviljelyksiä. Eiköhän viljelykset voisi nykytekniikalla suojata ilman räkättien ampumistakin.

Metsästäjät korostavat usein harrastuksensa sosiaalisuutta, eikä ampuminen ole suinkaan tärkeintä. Jättäisivät sitten pyssyt kotiin ja liikkuisivat luonnossa ilman asetta. Se voisi tuoda nuotiokeskusteluihin aivan uuden näkökannan.

No, ehkä joskus.

Olli Vuori
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa IH VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Itä-Hämeen sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Suosittelemme

Luetuimmat