Ajan tasalla

Menninkäisiä ikimetsässä - lapinpöllön perhe-elämää Kuhmossa

Saduissa ja kansanperinteessä mainittuja menninkäisiä löytyy tänä päivänäkin suomalaisesta metsämaisemasta. Tai mistä sen tietää, mitä entivanhaan pusikoissa piileskeli.

Joka tapauksessa pesästään poistuneet, vielä lentokyvyttömät pöllönpoikaset muistuttavat ulkonäöltään satukirjoista tuttuja olentoja. Varsinkin, kun nämä nuorukaiset sulautuvat ympäristöön suojavärinsä ansiosta ja tuijottavat ohikulkijoita metsän kätköistä suurilla nappisilmillään.

Pöllömiehen kotimaastossa

Itse pääsin valokuvaamaan näitä menninkäisiä viime kesäkuussa Kuhmon Iivantiirassa Ville Heikkisen kaverina. Kahdesti Suomen vuoden luontovalokuvaajaksi valittu Heikkinen tunnetaan valtakunnassa pöllömiehenä.

Pesästään poistuneet, vielä lentokyvyttömät pöllönpoikaset muistuttavat ulkonäöltään satukirjoista tuttuja olentoja.

Nuorukainen tuntee kotinsa lähimaastossa lukuisten pöllöjen reviirejä ja suostuu joskus opastamaan kuvaajia ”pöllötuttaviensa” kotipihoille.

Heikkinen kertoo, että viiden kilometrin säteellä hänen kodistaan löytyy viisi eri pöllölajia, ja varsinkin lapinpöllöjen määrä on kasvussa hyvien myyrävuosien myötä.

Menninkäinen kelolla

Vierailimme kuvaajaystäväni Roberton kanssa Heikkisen kotimaisemissa kesäkuun lopulla. Aikaan, jolloin pöllön poikaset ovat jättäneet pesänsä tai ovat sitä tekemässä.

Yksi Villen tietämistä lapinpöllön reviireistä löytyi komean ikimetsän uumenista hakkuuaukean naapurista. Kaatuneiden kelojen, kivien ja juurakoiden pilkkomalla polulla kompuroidessani sain viimein omakohtaisesti nähdä menninkäisen.

Vastikään pesänsä jättänyt lapinpöllönuorukainen istui liikkumatta kaatuneen kelon rungolla silmitellen kulkijaa isoilla, pyöreillä silmillään.

Tuo hetki kertoi sen, että oikeassa valossa ja olosuhteissa suojavärinsä vuoksi maastoon sulautuva olento voidaan mieltää yliluonnolliseksi olennoksi.

Helppoa ruokaa pöllöille

Jäin kulkiessani tarkkailemaan tuota keskenkasvuista pöllöä. Onneksi oppaamme oli ajassa paremmin kiinni ja hihkaisi varoituksen, että kannattaa tarkkailla myös viereisen puun alaoksilla istuskelevaa naarasta.

Se kuulemma on yleensä rauhallinen, mutta lintu voi joskus mieltää kuvaajat uhaksi ja hyökätä kimppuun.

Haimme hyvät paikat lähimaastosta ja jäimme tarkkailemaan tilannetta. Tapahtumapaikka oli, kuten sanottu, luonnonvaraisessa ikimetsässä, mutta viereinen metsäaukio loi valokuvaamisen kannalta hyvät valon ja varjon vaihtelut.

Villellä oli mukana jokunen loukutettu myyrä ja hän heitteli niitä naaraspöllön ulottuville. Vaivaton ateria kelpasi: muutaman herkkupalan syötyään pöllöäiti lehahti jälkikasvunsa tykö, ja pulska myyrä katosi hätäisesti poikasen uumeniin.

Haimme Roberton kanssa maastosta optimaalisia kuvakulmia ja Ville asetteli syöttejä toivomustemme mukaan.

Yhden makupalan nautittuaan pöllön poikanen hypähteli konkeloon jääneen kelon rungolle ja kipusi ylöspäin. Nuorukaisen menoa seuratessa huomasimme toisen poikasen kauempana olevalla kelolla.

Tätä vesseliä ruokki koiraspöllö, joka oli vaivihkaa saapunut saaliinsa kanssa kuvausareenalle.

Tämäkin luonnon tarjoama näytelmä tallentui sadoin kuvin kameroidemme kennoille. Tärkeintä oli kuitenkin huomioida se tosiseikka, että luonnonystäville on elämyksiä tarjolla, kunhan maltetaan säilyttää ympäristöä luonnontilassa ja taata eri lajeille mieluiset elintilat.

Tuomo Seppänen
Tämä sisältö on avoinna tilaajillemme.

Haluatko lukea koko artikkelin?

Tilaa IH VerkkoPlus 1 kk 7,90 € ja pääset lukemaan kaikki Itä-Hämeen sisällöt.

Tilaa tästä 1kk
7,90€

Oletko jo tilaaja?

Suosittelemme

Luetuimmat