Mielipide: Toimitilapolitiikan muutos tervehdyttäisi taloutta

Matti Seppä

Kaupungin ja maalaiskunnan 1997 kuntaliitos tapahtui ennätysnopeasti; neuvottelut kestivät alle vuoden. Maalaiskunnan kunnantalon henkilöstölle piti pikavauhtia löytää uudet toimitilat kaupungista. Kaikille noin 40 henkilölle löytyi huone Antti Kailion ja allekirjoittaneen yhteistyön tuloksena vesitornista ja kaupungintaloa tiivistämällä. Itse asiassa vapaata tilaa jäi vielä toistasataa neliötä.

Maalaiskunnassa oli 15 vuotta aikaisemmin ”pöhötautisuuden” vallitessa investoitu kunnantaloon, joka kuntaliitoksen johdosta jäi tarpeettomaksi. Ei kaupunginkaan tilahallinto ollut aivan timmissä, koska kaikille maalaiskunnan virkamiehille löytyi toimitilat.

Tällä hetkellä kaupungilla on likimain saman verran virkamiehiä ja työntekijöitä kuin kuntaliitoksen jälkeen, mutta toimitilojen määrä on kasvanut tuhansilla neliöillä.

Esimerkiksi terveyskeskuksen ja sairaalan rakennusta laajennettiin vuonna 2008 noin tuhat neliömetriä, jolloin terveystoimen käytössä oli noin 13 500 neliötä, mutta nyt enää noin 12 000 neliötä. Toimistokäyttöön on siis otettu lähes kaksituhatta neliötä.

Trendit olivat jo laajennuksen aikana asiantuntijoiden tiedossa; 2000-luvun alun terveyskeskuksen 141 vuodepaikkaa olivat häviämässä. Nyt vuodepaikkoja on enää 36 kappaletta.

Samoihin aikoihin olivat tiedossa myös Reuman ongelmat, joita olisi voitu lieventää sairaalayhteistyöllä. Toinen esimerkki ovat kulttuuritoimen toimistotilat. Ne otettiin taidemuseosta, vaikka kaupungintalollakin olisi ollut tilaa.

Ministeri lausui, että valtion ei pidä nyt ryhtyä hankkeisiin, jotka kasvattavat kiinteitä kuluja. Tämän pitäisi koskea myös Heinolaa.

Tilahallinnon suhteen on ollut pientä kehitystä. Aikaisemmin kukin lautakunta vastasi johtosäännön mukaan toimitilojensa rakennuttamisesta ja hallinnasta. Johtosääntömuutoksilla rakennuttaminen siirrettiin teknisen viraston talo-osastolle.

Keskittäminen jäi kuitenkin puolitiehen, koska todellista valtaa ei talo-osastolle annettu, eikä sisäistä vuokraa otettu käyttöön – eikä ole otettu vieläkään lähes ainoana kaupunkina maassamme. Sisäinen vuokra on tehokkain tapa hillitä pöhötautia, ja toisaalta se myös mahdollistaa kaupungin tuottamien palvelujen vertailtavuuden.

Eräästä Helsingin seitsemänkerroksisesta virastotalosta löytyi 1980-luvulla kaksi kerrosta terveysasemaa varten, kun kaupunginjohtaja Raimo Ilaskivi määräsi markkinavuokrat virastoille.

Kaupunginjohtaja Tita Rinnevaaran irtisanomisepisodin jälkeen synnytettiin elinkeinotoimi, joka halusi omat toimitilat kauas kaupungintalolta. Uusia tiloja perusteltiin sillä, että yrittäjät voisivat asioida toimistossa uteliaiden katseilta piilossa. Nyt näyttää siltä, että asenne on muuttunut; toimisto halutaan taas siirtää – nyt keskelle kaupunkia.

Sote-toimi on päättänyt, että se haluaa uuden ”Hopeasillan” puretun rakennuksen tilalle ja on antanut tätä koskevan määräyksen tilapalvelulle. Menettely tarkoittaa paluuta 1990-luvun toimintakulttuuriin. Oikea menettely olisi, että tilapalvelu etsii sopivan tontin, kilpailuttaa rakentamisen ja määrää sotelle sisäisen vuokran, jonka tulee perustua tontin arvon ja rakennuskustannusten määräämään käypään hintatasoon.

Seurauksena olisi, että sote luopuu omasta hankkeesta korkeiden käyttökulujen johdosta. Uusi valtiovarainministeri lausui, että valtion ei pidä nyt ryhtyä hankkeisiin, jotka kasvattavat kiinteitä kuluja. Tämän pitäisi koskea myös kriisikunnaksi hiljakseen valuvaa Heinolaa. Vanhoja virheitä ei pidä toistaa.

Keskustelu