Lukijat: Lainatakissa – (melkein takkivaras)

Pirjo Nevalainen

Lähdin Heinolasta linja-autolla Lahden keskussairaalaan kuulolaiteasioissa. Suorat autoyhteydet Heinolasta sairaalaan olivat vain aamu- ja iltapäivisin. Koska olin tottumaton linja-auton käyttäjä, en halunnut lähteä autoa vaihtamaan, vaan ajattelin odotella sen ajan sairaalassa.

Kävin toimenpiteessä ja otin takkini pyöreästä seisovasta naulakosta ja puin sen auki jättäen päälleni. Lähdin alakertaan ja tutkiskelin kiireettä aulan postikorttivalikoimaa ja muuta myytävää pikkutavaraa. Luin aulan lehtiä ja kävin kahviossakin. Välillä katsoin kelloa; aikaa oli vielä runsaasti.

Nousin kahvipöydästä ja jostain syystä panin kädet taskuun ja – voi kauhistus – löysin sieltä ohuet mustat hansikkaat. Minun takkini taskuissa sellaisia ei olisi kuulunut olla! Tajusin heti, että takki ei ollut omani.

Tarkastelin takkia lähemmin. Sen väri ja pituus olivat samat, mutta kangas oli erilaista ja kuluneen näköistä. Vetoketju muistutti omaani. Riisuessani takin huomasin, että sen hupun reunus oli tekoturkista oman takkini aitoon verrattuna. Minuun iski pieni paniikki. Juoksin puolijuoksua yläkertaan mielessä ajatus siitä, että joku on vienyt minun (paremman!) takkini. Kiire oli kova ja mieli sekava.

Helpotus oli suuri, kun oma takkini roikkui minua yksin orpona naulakossa odottamassa. Katselin ympärilleni. Ketään ei näkynyt missään.

Oma takkinikaan ei kertonut minulle, oliko se ollut välillä jonkun toisen päällä vai odottanut vain kiltisti minua noutamaan. Toisaalta toisen takin omistajakaan ei saisi tietää, miten takki oli viettänyt aikaa vieraan ihmisen hartioilla. Takit eivät kerro, joten tapahtumat jäävät ikuiseksi arvoitukseksi.

Oma takkinikaan ei kertonut minulle, oliko se ollut välillä jonkun toisen päällä.

Jälkeenpäin mietin, miksen jo pukiessani huomannut eroa. Ehkä siksi, että en vetänyt vetoketjua kiinni? Ja että minä se olisin tuossa vaihtokaupassa hävinnyt.

Hauskaa kuitenkin oli, että sattuikin olemaan kaksi niin saman pituista, väristä ja mallista takkia samassa pienessä naulakossa! Onni onnettomuudessa oli, että huomasin vaihtumisen vielä sairaalassa ollessani enkä vasta kotimatkalla linja-autossa!

Voi olla niinkin, että takki kuului jollekulle työntekijälle eikä kukaan sitä kaipaillut ”alakerran kierroksen aikana”. Olisi kiva tietää, onko toisen takin omistaja kokenut saman kuin minä, vai olinko yksin syyllinen (melkein takkivaras).

Loppu hyvin, kaikki hyvin! Näin jälkikäteen vieläkin naurattaa, vaikka aikaa tapauksesta on kulunut ainakin viisi vuotta.

Oli pakko kirjoittaa tämä juttu, että joku muukin saa nauraa!

Keskustelu