Mielipide: Synnyinseutu ja kotiseutu saavat monenlaisia merkityksiä – Heinola jäi mieleen, koska palvelut pelasivat ja apua sai rakennusprojekteihin ynnä muihin

Marita Engberg

Luen parhaillaan Eeva Kilven romaania Rajattomuuden aika. Kirjassa kirjailija kertoo ja kuvailee Hiitolaa sekä rajan taakse jäänyttä kotiseutujaan. Minä luen teosta suurella mielenkiinnolla, koska oma isäni syntyi ja kasvoi Hiitolassa.

Nuoruudessaan isäni tapasi tulevan vaimonsa Hiitolan asemaravintolassa, missä Helvi oli silloin töissä. Eeva Kilven isoäiti omisti tuon asemaravintolan. Ravintolassa oli paljon muualta maaseudulta muuttaneita nuoria tyttöjä töissä.

Olisin kaivannut kirjaan valokuvia. Sanotaanhan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Jouduin turvautumaan mielikuvitukseen kulkiessani ajatuksissani Hiitolassa.

Eeva Kilvelle jäi kova ikävä koti- ja synnyinseuduilleen. Omia vanhempiani ei evakkotaival ja uudelle asuinsijoille asettuminen suuresti haitannut. He sopeutuivat hyvin asumaan Mikkeliin. Joskus äiti sanoi:

"Jos minä nyt joutuisin lähtemään uuteen asunpaikkaan, niin siitä ei tulisi mitään. En pystyisi sopeutumaan."

Minä synnyin Mikkelissä, mutta jo varhaisteininä halusin sieltä pois. Onneksi lähteminen järjestyi opiskelun myötä. Pääkaupunkiseutu tuli tutuksi lähes 50 vuoden ajaksi.

Olen lukenut, että muillakin siirtolaisperheen lapsilla on samoja vieraantuneisuuden tunteita, kuin minulla.

Mikkeliin matkustettiin isovanhempia tervehtimään neljän pienen lapsen kanssa. Silloin automatka venyi yli kolmetuntiseksi, olihan läpiajettava vauhtia hiljentävät Mäntsälä ja Heinola.

Heinola jäi mieleen, kun ajettiin Siltakatua pitkin hiljalleen läpi kaupungin. Kun vanhempani alkoivat sairastella ja tulivat huonokuntoisiksi, hankittiin kesämökki Heinolasta. Mökiltä käsin oli vaivattomampaa ajella heitä tervehtimään Mikkeliin. Sitten tuli suruaika ja -vuosi, jolloin isä ja äiti menivät pois neljän kuukauden sisällä.

Heinola jäi mieleen, koska palvelut pelasivat ja apua sai kaikkiin rakennusprojekteihin ynnä muihin. Jäädessäni eläkkeelle mietiskelin, että olisi helpompi muuttaa kaupunkiin asumaan, jolloin mökille olisi helppoa piipahtaa milloin tahansa. Tätä asumismuotoa jatkui mökin myymiseen asti viime kesänä.

Minä, joka olen asunut Helsingissä 14 eri kaupunginosassa, luulen tuntevani sen aika monipuolisesti. Helsingin kaupunginosat ovat varsin itsenäisiä ja omaleimaisia paikkoja, melkein pikkukaupunkeja suuressa ympyrässä.

Helsinki kutsuu takaisin. Siellä ovat lapset perheineen ja vielä joukko hyviä ystäviä. Tunnen yhteenkuuluvuutta kaupungin kanssa, jossa vietin nuoruuteni, aikuisuuteni ja jossa perustin oman lapsiperheen.

Tunnen Eeva Kilven kanssa samanlaista juurettomuutta. Olen lukenut, että joillakin muillakin siirtolaisperheen lapsilla on samoja vieraantuneisuuden tunteita, kuin minulla on.

Kommentoi