Mielipide: Veteraanit ovat historian asiantuntijoita – sotien sukupolven kokemustietoa ei osata käyttää hyväksi

Iris Saloranta

Hiljakkoin kuuntelin, kun asiantuntijat pohtivat keskusteluohjelmassa, onko Suomen hävittäjähankinta surkuhupaisan suuri turha hankinta vai lisääkö se todella sotilaallista turvallisuuttamme. Samaa kysymystä pohti myös kirjailija Rosa Liksom televisiossa 8.2. Mieleeni jäi hänen mielipiteensä: Siviilit kärsivät sodissa eniten.

Kyseenalaistajiakin siis löytyy. Sodista kärsineitten kanssa vuosien ajan työtä tehneenä tiedän, että näitä tunnetietoa omaavia, ajattelevia ihmisiä löytyy eniten niiden parista, jotka paneutuvat asioihin koko ihmiskunnan jatkuvuutta ja turvallisuutta ajatellen. Kilpailuyhteiskunta ei heidän ajatteluaan kahlitse.

Kansalaisopiston ikäihmisten opetusryhmässäni Nummi-Pusulassa oli 2000-luvun alussa mukana useita sotaveteraaneja ja sotien jälkeiset kovat ajat kokeneita. Kun ymmärsin, että ryhmässä on niin paljon kokemuksellista tietoa, että opetussuunnitelman laatineitten kirjanoppineitten tiedot ovat niiden rinnalla paperinmakuista turhaa arvailua, unohdin annetun ohjelman.

Annoin ryhmän jakaa kokemus- ja tunnetietojaan monipuolisesti. Päättäjäistapahtumassa Lohjalla annoimme sitten yleisölle havainnollistetun esityksen historiasta. Havainnollistimme ajan tunnetietoa, mikä auttoi katsojia ymmärtämään, että sotien jäljet yhteiskunnassamme ovat paljon rikkaammat ja monipuolisemmat, kuin tutkimus on osannut tunnistaa.

Turhan sanahelinän välttämiseksi kehotin ryhmää tiivistämään tunteensa haiku- tai tankarunoksi. Olimme aiemmin harjoitelleet noita kirjoittamistapoja ja -muotoja.

Näiden yli 80-vuotiaitten veteraanien kirjoittamat runot olivat huikean hyviä! Ne avasivat ja avarsivat sotavuosien ajankuvaa.

Luova oma-aloitteisuus voi meillä ihmisillä kriisiaikoina kadota. Sen löytämiseksi on kaikki keinot otettava käyttöön.

Ne opettivat minua ymmärtämään, että tietoa historiasta pitää kartoittaa ja koota paljon nykyistä monipuolisemmin keinoin. Asiatieto ja tunnetieto kytkeytyvät yhteen ja ruokkivat ja rikastuttavat toisiaan tavalla, jota ei vielä ymmärretä.

Arvokkaana muistonani on 85-vuotiaan sotaveteraani Timo Heikkilän vaimolleen, 80-vuotiaalle Lotta-tyttö Liisalle kirjoittama rakkausruno:

Yöllä lensimme –/Olihan Sinullakin/kanssani kivaa?

Ryhmä taputti ylösnousten. Timonsa halauksessa Liisa-vaimo kiitti ja punastui somasti.

Miksi nuo upeat veteraanit ja koko huikea sodan sukupolvi eivät ole saaneet arvokkaalle tunne- ja kokemustiedolleen sitä arvostusta, jonka se olisi ansainnut. Miksi yhteiskuntamme ei ole osannut, eikä osaa vieläkään nähdä tunteiden laaja-alaista vaikuttavuutta yhteiskuntakehitykseemme?

Onneksi kyseenalaistajiakin löytyy. Arkkiatri Risto Pelkonen on todennut, että yksi runo opettaa ihmistä enemmän kuin tuhti annos psykologiaa ( Kanava 3/21). Pelkonen arvostaa myös edesmenneen kollegansa Claes Anderssonin tuotantoa sekä Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Elämän kauneus, runsaus ja hyvyys löytyvät hänen mukaansa esimerkiksi näistä teoksista.

Kirjat auttavat meitä ymmärtämään, että historian ongelmat ovat kohdattuina ja käsiteltyinä arvokas pääoma. Niitä ei vielä osata arvostaa ja jalostaa toiminnan voimaksi.

Erityisesti nyt korona-aikana on syytä palauttaa mieliin kaikki keinot, joiden avulla ihmiskunta on ratkaissut vaikeat haasteensa ja ongelmansa. Luova oma-aloitteisuus voi meillä ihmisillä kriisiaikoina kadota. Sen löytämiseksi on kaikki keinot otettava käyttöön.

Sota-aikaan perehtyminen ja Karjalasta evakkoon joutumisen merkitykseen paneutuminen ovat voimaannuttaneet ja avartaneet elämääni.

Kirjoittaja on sysmäläinen kirjailija ja aikuiskouluttaja.

Kommentoi