Lukijalta: Kuinka kävi kinkkurahan? Entä missä on saunalisä?

Stora Ensossa on rauha ja Paperiliitolla hyvä tahto. Sopimuksen salaisuuksia ei avata.

Kauko Parkkinen

Lokakuuna alkupäivinä Stora Enso sopi Paperiliiton kanssa ensimmäisen yrityskohtaisen työehtosopimuksen työntekijöittensä työehdoista.

Aina valpas media kertoi, että kolmivuotinen sopimus korottaa palkkoja kahtena ensimmäisenä vuonna 1,9 prosenttia ja kolmantena vuonna 0,9 prosenttia. Osapuolten neuvottelijat kehuivat kilvan toisiaan.

Jouluun oli reilut kaksi kuukautta ja paperiteollisuuden tessin päättymiseen vielä enemmän. Uskokoon ken tahtoo näin suureen joulun ihmeeseen: että Paperiliitto teki tällä hinnalla näin pitkän sopimuksen reilussa etuajassa, kun metsäteollisuuden kauppa käy kohisten.

Kauppalehti kertoi, että naapuriliitoissa tutkitaan sopimusta nyt tarkoin, mitä se on syönyt. Tutkitaan kuinka tarkoin tahansa, koskaan ei saada selville, mikä oli se hinta, jolla Paperiliitto suostui näin pieniin korotuksiin pitkästi ennen sopimuksen päättymistä.

Millä se luopui ns. miehityssopimuksista eri työkohteissa, mitä Metsäteollisuus piti ykkösasiana paikalliseen sopimiseen siirtymisessä? Häipyikö tessistä historian hämärään kokonaan surullisen kuuluisa 5. pykälä, jonka mukaan tehtävien muuttuessa olennaisesti palkka määritellään uudelleen?

Aina ylöspäin. Ja olennainen on muutos, joka voidaan havaita. Kuinka kävi kinkkurahan? Entä missä on saunalisä?

Paperiliitto teki tällä hinnalla näin pitkän sopimuksen reilussa etuajassa.

Joulu on kohta jo ovella. Antoiko Paperiliitto nämä edut joululahjana?

Näistä tuskin järjestetään koskaan infotilaisuutta. Jos neuvottelijoita öisellä kedolla paimentavat median edustajat haluavat lähteä ottamaan selvää, mitä siellä hämärissä on tapahtunut, he tuskin löytävät seimestä viatonta sopimuspakettia, vaan se on kätketty kassakaappiin pois uteliaiden silmiltä.

Teknologiateollisuudessa sen sijaan joulurauha on kaukana, vaikka siellä tontut näyttävätkin olevan asialla. Vaikka Teollisuusliiton Riku Aallon puheessa saattaakin olla mukana tupoteatterin perinnettä, kun hän Ylen A-studiossa sanoi, ettei hän luota uuden työnantajaliiton sanaan edes sitä vertaa, että uskoisi sen ilmoittamaan jäsenmäärää, on se sellaista puhetta, jota ei ole koskaan ennen kuultu.

Hänen mukaansa työnantajaliitto on omilla toimillaan tuhonnut luottamuksen.

Juuret järjestöjen yhdistämisessä. Siemenet tälle sotkulle kylvettiin silloin, kun Elinkeinoelämän keskusliitto runsaat 15 vuotta sitten perustettiin yhdistämällä elinkeino- ja työnantajajärjestöt.

Tällöin lähes poikkeuksetta ykköspallille nousivat elinkeinopuolen johtajat, joilta puuttui täysin työmarkkinapolitiikan ja työnantaja-asioiden tuntemus.

Näin tapahtui Teknologiateollisuudessakin. Vankan neuvottelukokemuksen omanneen Risto Alangon ja vielä Eeva-Liisa Inkeroisenkin aikana oli vireillä jopa lupaavia kehitysprojekteja, mutta katastrofin merkit olivat ilmassa, kun seuraajaksi tuli valtakunnansovittelijan tehtävästä napattu Minna Helle, jonka suurimmat meriitit olivat Journalistiliiton juristin ja Tehyn lakkokenraalin tehtävistä.

Kun vielä Juha Sipilä oli kikyilyllään ja muilla tempauksillaan pannut työmarkkinakentän sekaisin, oli luotu pohja sille, että Helle pääsi näyttämään kyntensä. Aalto sanoi kikytuntien puolesta taistelevaa Hellettä jukuripääksi. Lähikokemus oikeusalista olisi antanut aiheen rumempaankin ilmaisuun.

On jokseenkin mahdotonta nähdä, mitä järkeä on ollut tässä liittojen yhdistämisen ja erottamisen piirileikissä. Asiallisesti on palattu takaisin lähtöpisteeseen monen turhan kiemuran kautta.

Kun oli olemassa työnantajaliitto ja Metalliteollisuuden keskusliitto, oli keskusliitossa suuri joukko yrityksiä, jotka eivät olleet työnantajaliiton jäseniä. Yritykset saattoivat ihan vapaasti olla jäsenenä kummassa tahansa tai molemmissa.

Tai olla liittymättä kumpaankaan. Miksi pyörä piti keksiä uudestaan?

Ei jatko paperissakaan välttämättä suju kuin heinänteko. Mitä on mielessään UPM:n hallituksen puheenjohtajalla Björn Wahlroosilla, joka uudessa kirjassaan kehuu, miten mukavaa oli kommunistina? Miksi ei pysynyt uskollisena aatteelleen kuten taistelutoverinsa Leif Salmén. Rahanhimoko turmeli viattoman mielen?

Kirja on loistavasti ajoitettu levittämään savuverhoa neuvottelujen ylle ja johtamaan median huomiota sivuun siitä, mitä tapahtuu. Operaation onnistumista osoittaa Seija Vaaherkummun haastattelu Ylen Ykkösaamussa 16.10. ja Saara Kohon haikailu seuraavan päivän Uudessa Suomessa ”kuka elokapinallisista on tulevaisuuden Björn Wahlroos?”

Toivottavasti ei kukaan. Suomi ei tarvitse tällaisia komeljanttareita.

Kommentoi