Mielipide | Sensitiivisten ihmisten ominaisuuksilla on iso merkitys myös yhteiskunnan kannalta

Olen koko elämäni ajan yrittänyt selvittää, miksi ja miten olen erilainen kuin muut. Ja ymmärtänyt, ettei sensitiivisyys minusta huonompaa tee.

Sensitiivisyys, millaisia mielikuvia sana luo? Olankohautuksia: eihän tuo ole tärkeää?

Sensitiivisiä ihmisiä arvellaan olevan tällä hetkellä noin viidennes maapallon väestöstä. Sensitiivisyyttä kutsutaan myös erityisherkkyydeksi, ja sitä on viime vuosikymmeninä tutkittu eri tavoilla. Se voidaan todentaa muun muassa aivokuvantamalla.

Sensitiivisyys ei ole sairaus, vaiva eikä vamma, vaan henkilön ominaisuus. Sensitiiviset ihmiset ovat muun väestön kaltaisia vain sillä erotuksella, että heidän hermojärjestelmänsä on huomattavan paljon herkempi.

Se ei merkitse huonohermoisuutta. Se merkitsee sensitiivisen henkilön kokemuksissa monenlaisia eroja verrattuna ihmisiin keskimäärin. Aiemmin se merkitsi, että sensitiivisten tuli opetella elämään ”normaaliväestön” normien mukaan.

Sensitiiviselle on valtava rasite yrittää elää ”normaalina”, kun oma kehojärjestelmä huomaa lukemattoman määrän erilaisia yksityiskohtia normaalina pidettyjen havaintojen lisäksi. Niiden käsittelyyn hän tarvitsee paljon aikaa ja voimavaroja. Sensitiiviselle esimerkiksi melu, jokin yksittäinen kova ääni tai haju saattavat olla ylivoimainen kokemus.

Sensitiivisen lapsen ohjaamisen ja kasvattamisen olisi hyvä lähteä lapsen kuuntelusta ja keskustelusta.

Amerikkalainen tutkija Elaine N. Aron on kirjassaan Erityisherkkä ihminen listannut joukon ominaisuuksia, jotka ovat useimmille erityisherkille selvästi haastavia kohdata. Erityisherkät ovat myös hyvin tunnontarkkoja, mikä osaltaan lisää heidän taakkaansa heidän yrittäessään toimia ”normaalina” yhteiskunnan jäsenenä. Jos perheenjäsenissä on erityisherkkyyteen viittaavia ominaisuuksia, se on hyvä ottaa huomioon.

Arvellaan, että 1980-luvulta lähtien syntyneiden lasten keskuudessa sensitiivisiä on huomattavasti enemmän kuin aiempina vuosikymmeninä. Sitä ennen sensitiivisten osuus lienee ollut noin kymmenen prosentin luokkaa.

Noin ”vähäinen” määrä oli vielä helppo ohjata normaalien pilttuuseen, joskin osa heistä, herkimmät, joutuivat tuolloin mitä ilmeisimmin mielisairaaloihin omituisiksi leimattujen kokemustensa vuoksi, vaikka he eivät olleet ympäristölleen mitenkään vaaraksi.

Osa 1980-luvulla syntyneistä onkin jo osoittanut yhteiskuntakelpoisuutensa erinäisillä elämänalueilla omaamansa tarkkanäköisyyden ja huomiokykynsä avulla ja rohkealla ulostulollaan. ”Kettutytöt” avasivat näitä reittejä jo hieman aiemmin.

Sensitiivisen lapsen ohjaamisen ja kasvattamisen olisi hyvä lähteä lapsen kuuntelusta ja keskustelusta. Ei ole suotavaa kasvattaa lasta tottelevaisuuden ja kuuliaisuuden vaatimus edellä. Lapsi tulisi ottaa huomioon yksilönä, hänen taipumuksensa ja lahjakkuutensa tulisi huomata ja kannustaa ja tukea lasta kaikessa hänen tekemisessään. Kirjallisuutta on tästäkin aiheesta saatavilla.

Sensitiivisillä ihmisillä on yleensä erityistaipumuksia, kuten taiteellisuutta, musikaalisuutta, kykyä kohdata toinen ihminen keskimääräistä empaattisemmin tai kykyä nähdä asiat eri tavalla, kuin on ollut tavanomaista ja luoda siten uudistuksia.

Näillä ja monilla muilla ominaisuuksilla on iso merkitys sekä sensitiivisen henkilön että yhteiskunnan kannalta, kunhan ne huomataan ja osataan ohjata oikealla tavalla käyttöön. Niitä ei pidä hukata vain sen vuoksi, etteivät ne ehkä ole helposti nähtävissä tai tuttuja käytäntöjä.

On hyvä ottaa huomioon myös, että sensitiivinen henkilö ei välttämättä osaa helposti ja välittömästi tuoda omia kykyjään esiin. Hän saattaa jopa vetäytyä omaan maailmaansa saatuaan liian monasti kuulla, ettei hänestä ikinä tule mitään.

Niin taitaa vieläkin olla tapana ärähtää nuorelle, joka tuntuu haahuilevan jossain pilvien tasolla. Itsellenikin sanottiin aikoinaan, että ”tuollaisesta taivaanrannan maalarista ei ikinä tule mitään”.