Paljon puhutaan luonnonläheisten puistometsien merkityksestä hiilinieluina, vetovoimasta matkailun kannalta ja tärkeydestä paikallisten asukkaiden viihtyvyydelle. Silti ne nakertuvat nopealla tahdilla.
Mitä voitaisiin tehdä tai pikemmin jättää tekemättä? Miten ne säilyisivät luonnon keitaina, joissa linnunlaulu soi ja joissa voi talvellakin kohdata hupaisia yllätyksiä, kuten city-ketun tai kärpän?
Puistometsiähän voidaan hoitaa ihmisten tai luonnon ehdoilla tai näiden välimuotona. Ihmisten ehdoilla hoidetuissa puistoissa puut ovat harvassa säännöllisissä riveissä. Alla on tasainen nurmikenttä, siellä täällä jokunen koristepensas ja kukkaistutus.
Yleisnäkymä on siisti, mutta yksitotinen. Eläinlajeja ja linnunlaulua on hyvin vähän. Nurmikenttä vaatii säännöllistä hoitoa, mikä on kallista ja meluisaa.
Luonnonmukaisesti hoidetulle puistometsälle on ominaista mosaiikkimaisuus. On eri-ikäisiä puita, pökkelöitä, maahan kaartuvia puita ja maapuita, pensaikkoa, kallioketoa ja niittylaikkuja. Eläin- ja kasvilajisto on monimuotoinen, linnunlaulu raikuu kaikkialla, jopa yöllä.
Tällainen puistometsä vaatii hoitoa vain ajoittain, mutta sitäkin enemmän yleistä asenteiden muutosta. Onko meillä kykyä sietää luonnon ”epäjärjestystä” ja yllätyksellisyyttä? Kaipaammeko aitoja luontoelämyksiä?
Jos kaikki tiheiköt näköalojen avaamiseksi poistetaan, alueella pesineet linnut ja nisäkkäät kaikkoavat.
Puistometsän tulee tietysti olla riittävän laaja, ettei jokainen lahovikainen puu olisi turvallisuusriski kulkijoille eikä alue täyttyisi ylitiheästä tie- ja polkuverkostosta. 5–10 hehtaaria tarjoaa jo mahdollisuuden.
Rakentamattomat lehdot ovat käyneet vähiin. Niinpä jokainen lehtolaikku on erityisen arvokas. Monimuotoisin on lehtipuuvaltainen sekametsä. Jatkuvuuden kannalta on tärkeää, että alueella on kaiken aikaa kaikenikäisiä puita.
Jalopuut – tammet, lehmukset ja vaahterat – ovat komeita ja vetävät puoleensa harvinaisempaakin lajistoa kuten harmaapäätikan, pähkinänakkelin tai lehtopöllön.
Kotimaiset puulajit ovat ihan yhtä tärkeitä. Haapa on pesäpuuna ykkönen liito-oravalle ja tikoille. Päijät-Hämeen maakuntalintu valkoselkätikka on riippuvainen etenkin lahovikaisista koivuista, lepistä ja iäkkäistä raidoista, joista löytyy muhevia toukkia ravinnoksi.
Siellä, missä tuomenoksat kaartuvat maahan, viihtyvät mestarilaulajat satakieli, mustapääkerttu, kultarinta ja punarinta. Liito-oravan poikaset taas tarvitsevat tiheää oksistoa suojaksi vaaroja vastaan.
Lepät ovat haluttuja pesäpuita. Lepän siemenet tarjoavat talviravintoa vihervarpusille, urpiaisille ja tikleille. Pihlajanmarjat houkuttavat marjalintuja punatulkuista ja tilhistä taviokuurniin.
Tiheikkö- ja pensasalueet merkitsevät lukuisille lajeille ruokaa, suojaa ja pesäpaikkoja. Esimerkiksi taiturilaulajat, lehtokerttu ja viitakerttunen, pesivät vatukoissa. Jos kaikki tiheiköt näköalojen avaamiseksi poistetaan, alueella pesineet linnut ja nisäkkäät kaikkoavat.
Kalliokedot pysyvät pitkään avoimina luonnostaan. Niittyjä on hyvä alkuraivauksen jälkeen niittää kerran pari kesässä tai tuoda alueelle kesälampaita. Niittyjen hoito tuo alueelle kukkia, perhosia ja mesipistiäisiä.
Usein unohdetaan, että perhoset tarvitsevat toukkina ihan erilaisia ravintokasveja kuin aikuisina. Esimerkiksi amiraali-, neito-, nokkos- ja ohdakeperhosen toukilla on suorastaan polttava tarve ruokailla rehevässä nokkospöheikössä.
Jos näistä elämän edellytyksistä kyllin iso osa säästetään, lintujen laulu soi yhä lähimetsässä. Asiantuntemusta viranhaltijoilta varmasti löytyy, mutta osaammeko myös arvostaa lähiluontoa?
Kirjoittaja on heinolalainen eläkkeellä oleva luontoalan ammattilainen.