Viime aikoina julkisuudessa on puhuttu toistuvasti jääkiekkoharrastuksesta positiivis-kriittiseen sävyyn. Päijät-Hämeen alueella toimiva Suomen suurimpiin kuuluva jääkiekkoseuroista lunasti itselleen sekä Vuoden urheiluseura -palkinnon että Tähtiseura-tittelin merkkinä laadukkaasta ja vastuullisesta toiminnastaan. Seuran juniorijoukkueen valmentaja sai vastuullisuus- ja tasa-arvotyöpalkinnon rasismin vastaisesta toiminnastaan.
Toisaalta myös harrastuksen hinnakkuus ja siten sen nousu elitistilajiksi on puhuttanut mediassa. Itse lätkämutsina olen saanut tuta rakkauden hedelmämme harrastuksen paitsi lompakossa, myös auton kilometrimittarissa.
Parhaimmillaan jääkiekosta voi tulla elinikäinen harrastus, joka jatkuu vielä ikämiessarjan puulaakijoukkueessa samalla ehkäisten sairastumista. Kansantalouden näkökulmasta jääkiekkoharrastuksen avulla voitaisiin säästää miljoonia euroja terveyttä edistämällä, mutta vain, jos kiekkoharrastus on hauskaa, innostavaa ja motivoivaa.
Liikuntaseurojen tärkein tehtävä on liikunnan ilon istuttaminen lapsiin ja nuoriin niin, että se kantaa aikuisuuteen ja vanhuuteen saakka. Liikuntaseuroilla on myös suuri kasvatuksellinen vastuu, koska parhaimmillaan nuori viettää joukkueen ja valmentajien kanssa suurimman osan vapaa-ajastaan.
Jääkiekkoseuran ylevistä arvoista ja titteleistä huolimatta joukkueissa tapahtuu kiusaamista, myös seuran omien pelaajatutkimusten mukaan. Vaikka kiusaaminen voi olla hienovaraista ja jäädä aikuisilta huomaamatta, sen olemassaoloa ei pidä kieltää.
Lätkämutsina olin tyrmistynyt.
Seuraava tapahtumaketju tapahtui eräässä juniorikiekkojoukkueessa: Eräs teini-ikäinen nuori koki toistuvasti tulleensa joukkuetoverinsa kiusaamaksi ja pilkkaamaksi harkoissa valmentajien selän takana ja pukukopissa. Hän alkoi pelätä harkkoihin ja peleihin lähtemistä, hakeutui herkästi vaihtopenkille, jätti jopa harkkoja väliin, kunnes sai lopulta sanottua lopettavansa aikaisemmin niin tärkeän kiekkoharrastuksen.
Kun lopettamisen juurisyyt pitkällisen lypsämisen jälkeen vihdoin selvisivät vanhemmille ja nämä ottivat asian joukkueen vastuutahojen kanssa puheeksi, saatiinkin yllättäen vastaus, ettei joukkueessa voi olla kiusaamista, kun siitä puhutaan niin paljon. Lätkämutsina olin tyrmistynyt.
Kun joukkuetoverin kiusaamisen lisäksi aikuiset vähättelevät, jopa kieltävät nuoren kokemusta, mitä se tekee nuoren itsetunnolle tai mielenterveydelle? Entä mitä tapahtuu fyysiselle kunnolle, kun harrastus vaihtuu yksinäisiin peli-iltoihin ruudun ääressä?
Olen lätkämutsina istunut monta kertaa jäähyaitiossa toimitsijan roolissa ja väittäisin kiusaamisen ja vähättelyn olevan suurempi haaste juniorikiekossa kuin kukaan uskookaan. On ollut silmiä avaavaa kuunnella eri joukkueiden valmennuksen kommentointia vastustajan pelaajista ja pelaamisen tasosta, jopa henkilökohtaisista ominaisuuksista.
Se, että vastustajaa mollataan ja jäähyt puhutaan valmennuksen taholta parhain päin, ei edistä juniorikiekon kasvatuksellista tehtävää, ei opeta reiluutta ja muiden kunnioittamista eikä edistä joukkuehenkeä.
Suomen jääkiekkomaajoukkueen valmentaja Jukka Jalonen puhuu joukkue- ja me-hengen merkityksestä joukkueen menestyksen avaimena. Hänen tekonsa puoltavat hänen sanomisiaan, samaa en voi sanoa juniorikiekosta.
Terveydenhuollon ammattilaisena olen huolissani Suomen nuorista ja heidän hyvinvoinnistaan. Nuorten hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen kuuluu meille kaikille aikuisille, myös jääkiekkoseuroille.
Olen vakaasti uskonut, että liike on lääke ja joukkuelaji opettaa nuorille tärkeitä yhteistyötaitoja, joita tarvitaan tulevaisuuden työelämässä. Vaikka jääkiekko on kallis harrastus ja lisää merkittävästi hiilijalanjälkeä satojen kilometrien pelireissujen vuoksi, uskoin juniorikiekkoon. Uskoin seuran lupauksiin reiluudesta ja tasavertaisuudesta. En usko enää.
Kirjoittaja on heinolalainen.