Kertomuksia Neuvostoliitosta – Violan tarina

Eira Pitkänen

Tapasin Violan sattumoisin eräällä Riian matkallani. Häntä tarvittiin tulkiksi asioidessani ummikkolatvialaisen henkilön kanssa. Viola osasi vähän suomea ja minä vähän englantia, joka oli Violan vahvin kieli venäjän ohella.

Näistä kahdesta kielestä koostui tarpeellinen sanasto parin, kolmen vuoden kanssakäymiseen.

Violan vanhemmat ja hän itse pikkutyttönä olivat muuttaneet Amerikkaan pakoon Suomen 1930-luvun kommunistivainoja. Siellä Viola varttui nuoreksi aikuiseksi, meni naimisiin ja sai tyttären.

Ilmeisesti McCarthyn 1950-luvun kommunistivainot johtivat Violan vanhempien toiseen poliittiseen pakolaisuuteen, tällä kertaa Neuvostoliittoon.

Jonkin ajan kuluttua myös Viola tyttärineen muutti vanhempiensa perässä.

Stalinin vainot olivat jo historiaa. Perhe asettui maahan maan tavalla saaden samat oikeudet ja velvollisuudet kuin kantaväestölläkin oli.

Viola kouluttautui yliopistossa englanninkielen opettajaksi, mutta teki työtä radiolaitteita valmistavan tehtaan kielenkääntäjänä.

Kun me tapasimme 1980-luvulla, muutama vuosi ennen Neuvostoliiton hajoamista, Viola asui venäläisen kanssa naimisiin menneen tyttärensä ja tämän muutaman vuoden ikäisen pojan kanssa.

Hänen vanhempansa olivat jo kuolleet, ja hän itse elätteli vielä toiveita muutosta Amerikan mantereelle, nyt Kanadan puolelle.

Kun muu perhe puhui pikkupojalle venäjää, Viola puhui hänelle johdonmukaisesti vain englantia.

Sitten alkoi tapahtua. Sain Violalta kirjeen, jossa hän kysyi, voisinko auttaa häntä tietyltä Tallinnan laivalta Helsingin lentoasemalle. Sieltä hänen oli määrä sukulaisten ja suomalaisen lentokapteenin järjestelyjen avulla päästä Kanadaan.

Hän oli saanut neuvostoviranomaiselta luvan kuukauden matkaan.

Asuin Hyvinkäällä ja omistin jonkinlaisen autonkotteron, joten tietysti autoin.

Hain Violan satamasta, toin hänet yöksi kotiini ja vein seuraavana aamuna lentokentälle.

Kun sanoin olevani häntä taas paluumatkalla vastassa, hän sanoi: Minä en tule takaisin. Historian siivet havisivat lentokoneen noustessa yläilmoihin.

Toisen kerran Viola pyysi samaa apua tyttärelleen ja tämän pojalle ehkä noin vuoden kuluttua.

Tytär oli saanut muuttoluvan voituaan todistaa syntyneensä Kanadassa (vai USA:ssa?), mutta hänen Neuvostoliitossa syntynyt lapsensa ei saanut lupaa, koska tämän isä oli syntyperäinen maan kansalainen.

Surullinen tapaturma johti sitten iloisempaan tapahtumaan: koska lapsella ei ollut enää venäläistä huoltajaa, hänkin sai muuttoluvan.

Minun oli siis määrä tehdä äidille ja pojalle sama palvelus kuin Violalle, mutta lähtöpäivän lähestyessä sain Violalta pikapostia. Yllättäen lento meren yli olikin järjestynyt suoraan Moskovasta.

Kanssakäyminen perheen kanssa hiipui hiljalleen. Viola kertoi viimeisessä kirjeessään kaiken heillä olevan kunnossa.

Lapsi oli sopeutunut uusiin oloihin ja koulunkäyntiin hyvin, kiitos hänen syntymästään asti saamansa kielikylvyn.

Siitä ei ollut koskaan puhetta, miten Violan tytär pääsi yli miehensä äkillisestä kuolemasta ja miten tyttären pieni poika selvisi isän menetyksestä.

Kirjoittaja on sekalaisen elämäntyön tehnyt vapaa kirjoittaja.

Keskustelu

Etusivulla nyt

Näytä lisää