Formula ykkösten kalmansirkus teki tuhoja 1970-luvulla – suomalaisten vävy Jochen Rindt oli yksi uhreista

On pelkkää onnenkauppaa, jääkö tässä henkiin, Jochen Rindt kertoi toimittaja Heinz Prüllerille vuonna 1969. AFP / LEHTIKUVA

STT

Urheilutietokilpailujen suosittu kysymys on, ketkä suomalaiset ovat vastaanottaneet palkinnon formula ykkösten maailmanmestaruudesta? Nimet Keke Rosberg, Mika Häkkinen ja Kimi Räikkönen muistuvat mieleen nopeasti, mutta neljännen miettiminen vie hetken kauemmin.

Joku saattaa tarjota Nico Rosbergia, mutta nuorempi Rosberg sompasi formulaansa Saksan lipun alla.

Neljäs, tai oikeastaan ensimmäinen on Nina Rindt (o.s. Lincoln), jonka aviomies oli Jochen Rindt.

– Minusta tulee maailmanmestari 1970 ja tämän bisneksen suurin nimi. Mutta se vain päättää erään ajanjakson elämässäni, lopetan maailmanmestarina. On pelkkää onnenkauppaa, jääkö tässä henkiin, Jochen Rindt kertoi toimittaja Heinz Prüllerille vuonna 1969.

Prüller tiivisti Saksassa syntyneen ja Itävallassa kasvaneen Rindtin tarinan myöhemmin kansien väliin. Tuota hetkeä, kuten myöskään maailmanmestaruuden saavuttamista Jochen ei ollut todistamassa. Hän kuoli syyskuussa 1970 Monzan kisaviikonloppuna.

Etumatka MM-sarjassa riitti kauden loppuun saakka, ja Nina Rindt vastaanotti ensimmäisenä suomalaisena MM-palkinnon 12 vuotta ennen Keke Rosbergia.

"Emme tienneet, kuka meistä lähtisi seuraavana"

Rindtin ja reilut kaksi kuukautta aiemmin Hollannin gp:ssä kuolleen Piers Couragen onnettomuudet käynnistivät formula ykkösten verisen 1970-luvun, jonka kisaviikonloppuina kuoli kahdeksan kuljettajaa.

– Kun lähdin kotoa torstaina, otin kypäräni ja ajohaalarini ja menin Grand Prix -kisaan. Kysyin itseltäni, uskoinko palaavani kotiin sunnuntaina. Emme tienneet, kuka meistä lähtisi seuraavana, Emerson Fittipaldi avasi aikakautta Ronnie Petersonista kertovassa dokumentissa Superswede.

– Se loi välillemme siteen, jollaista ei ole enää tänä päivänä, kaksinkertainen maailmanmestari Fittipaldi jatkoi.

Autojen vauhtiin panostettiin niiden turvallisuudesta tinkimällä. Lisäksi ratojen turvajärjestelyissä ja pelastussuunnitelmissa oli vakavia puutteita. Jackie Stewart aloitti turvallisuuden puolesta kampanjoinnin jo vuonna 1966 Belgian Spassa sattuneen pahan ulosajonsa jälkeen.

– Tajusin, että jos tämä on parasta mitä meillä on, niin sitten jotain on pahasti pielessä. Radoissa, autoissa, lääketieteellisellä puolella, palontorjunnassa ja pelastushenkilökunnassa oli vikoja, Stewart muisteli Grand Prix History -sivustolla.

Stewart mainitsi myös ratojen varsilla olleet nurmialueet, joiden jälkeen autot saattoivat osua puihin.

– Nykyajan nuoret eivät ymmärtäisi sitä. Se oli naurettavaa, Stewart jatkoi.

Ystävän kuolema pysäytti

Stewartin taidot ja ajokalusto riittivät kolmeen maailmanmestaruuteen. Onni riitti siihen, että hän selvisi kilpaurastaan hengissä. Pisteen ajouralleen hän asetti vuonna 1973, kun hänen ystävänsä Francois Cevert kuoli Yhdysvaltojen gp:n aika-ajossa.

– Francoisin kuolinpäivän iltana kerroin Helenille lopettavani kilpaa ajamisen, Stewart kertoi vaimonsa kanssa käymästä keskustelusta Superswede-dokumentissa.

Kuolemanvaara oli tuolloin läsnä lajissa nykyistä vahvemmin.

– Menin ulos pysäköintialueelle yksin ja olin siellä varmaan tunnin. Kävin läpi asiaa. Sitten kuulutettiin, että ajamista jatketaan. Minun oli pakko, Fittipaldi kertasi synkkää päivää.

Debyyttikauttaan ajanut John Watson oli hämillään.

– Ajaisiko kukaan? Olisiko se epäkunnioittavaa? Watson avasi mielessään sinkoilleita kysymyksiä.

– Francois kuoli tehden sitä, mitä hän halusi kaikkein eniten tehdä, sittemmin yli kymmenen vuotta F1-ratoja kiertänyt Watson muistutti.

Järjestäjien virheet kävivät kalliiksi

Cevertin onnettomuudessa kyseessä oli ajovirhettä seurannut raju ulosajo, joka ei jättänyt, ainakaan silloisella ajo- ja turvavarustuksella, mahdollisuuksia selviytymiselle.

Samalla kaudella Roger Williamsonin onnettomuudessa paremmat pelastustoimet olisivat todennäköisesti riittäneet pelastamaan kuljettajan.

Williamsonin auto jäi ulosajon jälkeen ylösalaisin. Kanssakilpailija David Purley yritti kääntää auton pyörilleen, mutta kevyissä vaatteissa paikalle saapuneista ratavirkailijoista ei ollut apua.

Williamson tukehtui palokaasuihin. Ulosajossa häneltä katkesi vain jalka.

Paloherkkyyden lisäksi autojen rungot olivat heikkoja, kuljettaja istui korkealla nykyiseen verrattuna ja rusentuessa autosta muodostui vankila.

– Minun aikanani, jos ajoi kilpaa viisi vuotta, kuoleman todennäköisyys oli 2/3. Vain kolmanneksella oli mahdollisuus selvitä. Se oli primitiivistä aikaa, Stewart laskeskeli.

– Moottoriurheilu on vaarallista, mutta sen ei tarvitse olla sitä turhaan, Stewart painotti.

Vuonna 1974 Peter Revsonia ei pystytty pelastamaan palavasta autosta tarpeeksi nopeasti Etelä-Afrikan gp:tä edeltäneissä testeissä. Hän kuoli matkalla sairaalaan. Myöhemmin samana vuonna Helmuth Koiniggin elämä päättyi Yhdysvaltojen gp:ssä, kun hänen autonsa osui turva-aitaan jousituksen pettämisen jälkeen.

Seuraavana vuonna Mark Donohue ajoi ulos Itävallan gp:n lämmittelyissä kohtalokkain seurauksin.

Stewartin jo vuosikymmen aiemmin aloittama työ rataturvallisuuden parantamiseksi haki vielä muotojaan vuonna 1977, kun Etelä-Afrikan gp:ssä nähtiin yksi F1-historian epäonnisimmista kohtaloista.

Ratavirkailija juoksi vaahtosammutin kädessään radan poikki sammuttamaan Renzo Zorzin autoa, mutta jäi Tom Prycen auton alle. Ratavirkailija ja vaahtosammuttimesta osuman saanut Pryce kuolivat välittömästi.

Monza ja Lotus olivat tappava yhdistelmä

Vuosi 1978 vaati 1970-luvun viimeisen uhrin, kun vuosikymmenen siihen asti jokaisella kaudella ajanut Ronnie Peterson kuoli Monzan gp:n lähdössä saamiinsa vammoihin.

Osa autoista oli saapumassa vasta lähtöruutuihinsa lämmittelykierrokselta, kun lähtölupa kilpailuun jo annettiin, ja syntyi joukkokolari.

Monzan radan lisäksi Petersonin ja Rindtin kohtaloita yhdisti nopeana mutta vaarallisena menopelinä tunnettu Lotus.

– Jokaisella kuljettajalla oli viha-rakkaus-suhde Colin Chapmaniin. Chapmanin autot olivat nopeita, mutta vaarallisia, Niki Lauda mainitsi vuonna 2017 ilmestyneessä Superswede-dokumentissa.

Lauda itse kävi kuoleman porteilla vuonna 1976, kun hän ajoi Ferrarillaan pahasti ulos Nürburgringillä.

– Kaikki Lotuksella ajavat tiesivät, että sillä voi voittaa, mutta se voi myös viedä hengen. Jochen Rindt oli yksi heistä, Lauda tuumi.

Brabham-tallilla vauhtiaan väläytellyt Rindt halusi nopeamman auton, mutta Grand Prix -teoksen (1981) mukaan hän kertoi avoimesti Lotukseen kohdistuneista peloistaan ja epäluuloistaan.

Teoksessa Elämä pelissä – Grand Prix -ratojen sankarit (1998) kerrottiin Ninan vastustaneen Jochenin siirtoa. Vuonna 1967 Espoossa vihityllä parilla oli pieni tytär. Lotuksien heikot kohdat olivat Rindtin tiedossa, kun tallipomo Chapman tavoitteli maksimaalista nopeutta kaikin keinoin.

– Brabhamilla tiedän olevani turvassa, koska Jack Brabham itse ajaa samanlaista autoa. Mutta Chapman rakentaa autoja, joilla voi voittaa maailmanmestaruuden, Rindt suunnitteli.

– Kun Jochen lähti meiltä, hän tiesi hyvin, mikä häntä Lotuksella odottaa, Brabhamin toinen voimahahmo Ron Tauranac sanoi.

Rindt tarttui Lotuksen ohjaimiin kaudeksi 1969 ja johti seuraavana vuonna MM-sarjaa, kun F1-sirkus saapui Monzaan. Lotuksen jarruakseli katkesi harjoituksissa, ja Rindt syöksyi kuolemaan.

Onni ei riittänyt loppuun asti, mutta sarjajohto riitti maailmanmestaruuteen.

Keskustelu