Tutkija haluaa kääntää liikuntaihmisten katsetta hyvään

Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiön (Likes) erikoistutkija Kati Lehtonen toivoo, että liikuntapuheessa käännettäisiin katsetta siihen hyvään, mikä kriisinkin aikana toimii. Kalle Parkkinen / LEHTIKUVA

Kaija Yliniemi / STT

Yt-neuvotteluja toisensa perään, valmentajien lomautuksia, peruttuja sarjaotteluja ja kilpailukauden keskeytymisiä. Koronaviruspandemia näyttää sysänneen liikunnan ja urheilun kriisiin, mutta onko niin käynyt?

Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiön (Likes) erikoistutkija Kati Lehtonen muistuttaa, että erityisesti kriisi koskee sitä osaa urheilusta, jossa urheilijat saavat palkkaa, tai organisaatioita, joissa tehdään muuten palkkatyötä. Korona teki liikunnasta monen silmissä työ- ja elinkeinopolitiikkaa, vaikka se on sitä merkittävimmin vain kilpaurheilun ylimmillä tasoilla liigoissa ja yksityisellä sektorilla.

Lehtonen toivoo, että liikuntapuheessa käännettäisiin katsetta siihen hyvään, mikä kriisinkin aikana toimii. Vapaaehtoisuuteen perustuva seuratoiminta on pysynyt pääosin voimissaan, ja liikuntakentässä on keksitty uusia toimintatapoja ja tehty digiloikkaa.

– Keväällä kolme neljäsosaa seuroista kertoi, ettei niillä ole ollut merkittäviä ongelmia koronapandemian takia, Lehtonen viittaa valtion liikuntaneuvoston teettämään tutkimukseen . Toki pitkittyneet koronarajoitukset heikentävät toimintaa joka puolella, koska esimerkiksi kilpailemaan ei pääse normaalisti.

Passiivisuuden ja mitalien välissä katve

Liikunnan harrastaminen on pandemian aikana entisestään eriytynyt. Osa on löytänyt uuden tavan liikkua, mutta arki on todistanut myös harrastamisen vähenemistä.

– Esimerkiksi lasten seuraharrastuksissa on yllättäen tilaa, kun pelätään tartuntariskiä. Vanhemmat eivät maksa lapsen harrastuksen kausimaksua, jos on riski, että koronan takia ei pääsekään pelaamaan, Lehtonen kuvaa.

Esimerkiksi Olympiakomitean puheenjohtajakilpailun aikana liikunnan rahoitus oli paljon esillä, mutta iso osa liikuntakenttää jäi katveeseen.

– Puhuttiin istumisen vähentämisestä ja mitalisaaliin pienenemisestä. Siinä välissä on paljon ihmisten omatoimista liikuntaa ja kansallista kilpailutoimintaa, jotka eivät muutenkaan saa paljon huomiota kansallisessa liikuntapolitiikassa, Lehtonen muistuttaa.

Tutkijan mielestä urheilun julkisen rahoituksen näkökulmasta olisi järkevää satsata siihen, mistä lasketaan tulevan isoin vastine.

– Keskittyminen erityisesti kansainväliseen huippu-urheiluun on tuen ja kehittämistoimien näkökulmasta johtanut siihen, että kansallinen kilpailutoiminta eri muodoissaan on vähentynyt ja jäänyt paikallisen harrastuneisuuden ja perheiden maksukyvyn varaan. Seuratoiminta on pienten lasten ja teinien toimintaa, mutta iän karttuessa ihmiset eivät liiku enää seuroissa, Lehtonen arvioi.

Liikunnan rahoille monta ottajaa

Seurojen sijasta aikuisia liikuttaa organisoidusti useimmiten yksityinen sektori, kun muun muassa saliharjoittelu ja personal training -palvelujen käyttö ovat kasvaneet.

– Julkisen tuen näkökulmasta olisi pohdittava, mikä tukee parhaiten ihmisten liikkumista? Onko se liikuntapaikkojen rakentaminen vai alan ihmisten kouluttaminen ja usko siihen, että heillä on kyky ohjata ihmisiä liikunnan pariin.

Lehtonen toivoo liikuntaväen miettivän painopisteitä, joilla niukkenevien resurssien aikana liikunnalla saadaan enemmän esimerkiksi terveyshyötyjä, työkykyä ja oppimistuloksia.

Huippu-urheilunkaan rahoituksen jatkuminen nykytasolla ei ole itsestään selvää. Kärkitason joukkueurheilijat saavat palkkaa, mutta yksilöurheilija ei ole työsuhteessa seuraansa. Osa heistä hankkiikin elantonsa esimerkiksi sosiaalisen median kautta tai tukijoiden avulla.

– Urheilijat eivät voi nykyään odottaa, että järjestelmä takaa sellaiset resurssit, joilla urheilijat saavuttavat maksiminsa. Käsillä olevan kriisitilanteen voisi hyödyntää niin, että urheilijat järjestäytyisivät edunvalvontansa puolesta ammatinharjoittamiseen liittyvissä asioissa, Lehtonen ehdottaa.

Kommentoi

Palvelut