Itämeren kansallispuistot ovat merihädässä – "Vesiensuojelussa pitää juosta kovempaa, jotta pysyttäisiin edes paikallaan"

Luonnonsatama Modermagan Tammisaaren saariston kansallispuistossa Raaseporissa. EMMI KORHONEN / LEHTIKUVA

STT

Äänekäs lokkikolmikko piinaa Tammisaaren saariston taivaalla liihottavaa merikotkaa. Lokit hyökkivät suurta, tummaa lintua kohti vuorotellen eri suunnista ja pitävät mennessään niin kovaa meteliä, että se kuuluu hiljaa puksuttavan veneen moottorin äänen yli. Merikotka yrittää pujotella lintujen välissä, mutta kun hyökkääjiä tulee kolmesta suunnasta, osumia on lähes mahdotonta väistää.

Onko merikotkalla suussaan houkutteleva saalis, jota lokit yrittävät havitella, vai mikä niitä niin kovasti kiehtoo?

– Se on niille vihollinen. Haluavat päästä siitä eroon, sanoo veneen kapteeni Matti Piirainen katsellessaan kiistelyä kiikareilla.

Piirainen on tottunut monenlaisiin kysymyksiin veneensä matkustajanpenkiltä. Hän on kuljettanut turisteja tutustumaan Tammisaaren saaristoon ja siellä sijaitsevaan kansallispuistoon jo vuosia – heti siitä lähtien, kun paikallinen matkailutoimisto kyseli koulun rehtorina työskennelleeltä Piiraiselta, olisiko hän kiinnostunut veneretkien tarjoamisesta matkailijoille.

Tulijoita on, kuten Suomen kansallispuistoihin yleensäkin. Kansallispuistojen kokonaiskäyntimäärä nousi viime vuonna taas uuteen ennätykseen, 3,22 miljoonaan . Tammisaaren saariston kansallispuistossa käyntejä oli Metsähallituksen mukaan lähes 52 000, vaikka varsinaista reittiliikennettä ei ole.

Kotimaa kiinnosti jo ennen koronavirusta

Kansallispuistot perustettiin aikanaan sekä suojelemaan luontoa että tarjoamaan virkistyspaikkoja kansalaisille. Varsinkin koronavirusrajoitusten aikana luontokohteiden arvo on tullut selkeästi esiin.

Trendi ei kuitenkaan ole vain koronaviruksen aiheuttamaa. Ennen Piiraisen kyytiläisistä reilusti yli puolet oli ulkomaalaisia matkailijoita, mutta viime vuonna prosentti kääntyi päälaelleen: noin kolme neljäsosaa asiakkaista oli suomalaisia.

– Viime vuonna tapahtui selkeä käänne. Monet sanovat esimerkiksi kiertävänsä kaikki Suomen kansallispuistot ja että listalta puuttuvat enää vain vesistökansallispuistot.

Se, että vesistökansallispuistot jäävät listan viimeisiksi, ei ole ihme. Moniin vesistöissä sijaitseviin kansallispuistoihin pääsy on vaivalloisempaa kuin niihin, joissa reiteille pääsee suoraan parkkipaikalta tai saareen siltaa pitkin.

Merialueilla olevat kansallispuistot ovat Suomessa Tammisaaren saariston lisäksi Perämeri, Saaristomeri, Selkämeri ja Itäinen Suomenlahti. Sisämaan kansallispuistoissakin on vettä riittämiin, mutta leimallisesti saaristokansallispuistoja ovat Päijänne sekä Saimaalla sijaitsevat Kolovesi ja Linnansaari.

Suomen luonnonsuojeluliiton erityisasiantuntija Tapani Veistola painottaa, että kansallispuistojen saavutettavuudesta huolehtiminen on sekä virkistys- että suojelukäytön kannalta tärkeää. Huusseilla, pitkospuilla, tulipaikoilla ja satamilla liikenne voidaan ohjata paikkoihin, jotka käyttöä kestävät.

– Esimerkiksi nyt koronaviruksen aikana ulkoilupaikoille on tullut paljon väkeä, jolloin ne uhkaavat kulua. Rakenteilla voidaan varmistaa, ettei retkeily mene hujan hajan ja aiheuta luonnolle haittaa.

Monimuotoisuus ei katso neliökilometrejä

Luonnonsuojeluliitto ja muut ympäristöjärjestöt ovat pitkään olleet sitä mieltä, ettei merikansallispuistojen verkosto ole vielä riittävä. Esimerkiksi WWF ja Luonnonsuojeluliiton Uudenmaan piiri esittivät vuonna 2014 kansallispuiston perustamista Uudellemaalle Porkkalaan. Tarvetta ne perustelivat sillä, että saariston kansallispuistot ovat liian pieniä suhteessa suojelun tarpeeseen ja virkistyskäyttöpaineeseen, minkä lisäksi kesämökkien rakentaminen hävittää alkuperäisluontoa ja pirstoo suojelemattomia alueita.

Tilanne näyttää nyt paljon paremmalta kuin vielä muutama vuosi sitten. Nykyisessä hallitusohjelmassa luvataan hellittää kymmeniin miljooniin euroihin kasvanutta korjausvelkaa Metsähallituksen luontokohteissa sekä laajentaa kansallispuistoverkostoa.

Merikansallispuistojen osalta ympäristöministeriö teetti vuonna 2014 Metsähallituksella selvityksen, jossa kartoitettiin uusien ja laajennettavien puistojen tarvetta. Metsähallituksen luontopalvelujohtajan Timo Tannisen mukaan tuolloin nähtiin, että Itäisellä Suomenlahdella, Tammisaaren saaristossa ja Saaristomerellä olisi laajennusmahdollisuuksia.

Senkin jälkeen on tapahtunut paljon. Esimerkiksi luonnonsuojelualueen perustaminen Tammisaaren saariston yhteyteen on ollut jo lausunnoilla, ja toukokuussa ympäristöministeriö tiedotti alkavansa valmistella Merenkurkun alueella luonnonsuojeluun varattujen valtion alueiden perustamista luonnonsuojelualueeksi.

Yhden alueen laajentaminen ei kuitenkaan vähennä painetta huolehtia muista.

– Meren saaristo ei ole millään lailla homogeenistä, vaan niiden välillä on suuriakin eroja siinä, kuinka etelässä, pohjoisessa, idässä tai lännessä ollaan. Siksi on tärkeää, että kansallispuistoa on eri puolilla saaristoamme, Tanninen sanoo.

Tammisaaren saariston kansallispuiston erityispiirre on Tannisen mukaan sen ulottuminen vehmaasta sisäsaaristosta sokkeloisen välisaariston kautta merelliseen ulkosaaristoon asti.

Vedenalainen luonto oli pitkään vieras

Monissa merikansallispuistoissa on tällä hetkellä suojeltu enemmän saaria ja vähemmän vesialueita. Syyksi Veistola ja Tanninen arvioivat sen, ettei vedenalaisia luontotyyppejä aiemmin tunnettu kovinkaan hyvin. Siksi esimerkiksi Itäisellä Suomenlahdella vesialueita voisi suojella nykyistä laajemmin.

– Sillä voitaisiin ohjata käyttöä niin, ettei alueella tehtäisi haitallisia toimintoja, kuten ruoppauksia tai pilaantuneiden sedimenttien levityksiä.

Tanninen sanoo, että itäisellä Suomenlahdella tilanne oli pitkään se, ettei kansallispuistoon kuulunut varsinaisia vesialueita. Nyt tietämystä on parantanut erityisesti vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma Velmu, jossa kartoitettiin meriluonnon ominaisuuksia niin elottoman kuin elollisenkin luonnon osalta.

– Tällä hetkellä tilanne on huomattavasti parempi kuin kymmenen vuotta sitten, mutta edelleen Metsähallituskin tekee perusinventointia, Tanninen kertoo.

Ideaalitilanteessa merikansallispuisto ulottuisi Tannisen mielestä aina rannikon mantereelta ulkosaaristoon ja sieltä avomerialueelle.

Saunan palo sammutti valot

Kansallispuiston suurimmalla saarella Älgössä, kalastajatila Rödjanin rannassa Piiraisen venettä on vastassa kalastaja Micke Röberg. Hänellä on poikkeuslupa kalastaa alueilla, joihin muilla ei ole asiaa, sillä kansallispuistoissa paikallisen väestön perinteiset elinkeinot on turvattu. Lisäksi hän vuokraa Metsähallitukselta kansallispuiston alueelta kahta paikkaa, jossa hän tarjoaa palveluita kävijöille.

Mielellään hän tarjoaisi enemmänkin. Kioskin, myyntipaikan ja pienen museorakennuksen kohdalla on vain jäämiä viimekesäisestä tulipalosta.

– Koko yrityksen omaisuus paloi pois. Kaasuliedet, aggregaatit, jääkaapit, dokumentit, kaikki meni. Kyllä se harmittaa, Röberg kertoo.

Syyksi on arveltu tupakantumppia, mutta Röberg ei usko selitykseen. Hän on moneen kertaan nähnyt kertakäyttögrillin hiilet kipattuna maahan.

Jo kaksi kesää sitten epäonnen päivänä, heinäkuun 13. päivänä perjantaina, paloi sauna. Sen jälkeen kävijät lakkasivat tulemasta.

– Ihan kuin olisi sammuttanut valot. Järjestin ponttonisaunan, mutta sekään ei auttanut.

Röberg on itse kotoisin juuri Tammisaaren saaristosta, jossa sekä hänen isänsä että isoisänsä olivat ammattikalastajia. Nyt hän asuu muualla mutta huolehtii edelleen muun muassa tuvasta, jossa kerrotaan kansallispuiston historiasta ja talossa aikanaan asuneesta perheestä. Lapsia oli toistakymmentä, ja yksi heistä oli Thorvald Strömberg, Helsingin vuoden 1952 olympialaisten kajakkimelonnan olympiavoittaja.

Ympärivuotinen asuminen saarella olisi kovaa hommaa tänäkin päivänä, mutta vuosikymmenten takaisissa oloissa se vasta hurjaa olikin.

– Vuonna 2010 tulin tänne moottorikelkalla. Oli 22 miinusastetta, ja yhtäkkiä alkoi tuulla 22 metriä sekunnissa. Oli pakko lähteä kotiin pakoon. Oikeasti kunnioitan niitä, jotka täällä asuivat, Röberg sanoo.

Merikotka on suojelun menestystarina

Rödjanilta lähtevällä luontopolulla rantapuusta lehahtaa merikotka. Lintu ei todellakaan kavahda kulkijoita vaan levittää siipensä vasta, kun ihmiset tulevat lähes kohdalle.

Merialueiden suojelulla on jo ollut merkitystä luonnon monimuotoisuudelle. Esimerkiksi juuri merikotka viihtyy nykyään Tammisaaren saaristossa mainiosti – mitä nyt lokeista on satunnaista kiusaa.

Piirainen muistuttaa, että vielä 1960-luvulla merikotkan kohtalo näytti surkealta. Ampumisten lisäksi ympäristömyrkyt heikensivät munankuoria niin, ettei jälkikasvua tullut.

– Sitten tuotiin sian ja naudan ruhoja, jotka eivät ihmisille kelvanneet, ja saatiin merikotka talvehtimaan saaristossa. Nyt kanta on jo elinvoimainen, Piirainen sanoo.

Kanta todella on piristynyt: viime vuonna poikasia syntyi WWF:n merikotkatyöryhmän laskujen mukaan ennätysmäärä, yli 550. Luonnonsuojeluliiton Veistolan mukaan suojelualueilla on ollut merikotkalle valtava merkitys.

Metsähallituksen luontopalvelujohtaja Timo Tanninen pitää merikotkan menestyksen keskeisimpinä tekijöinä pitkällistä suojelutyötä, kuten talviruokintaa, sekä ympäristömyrkkypitoisuuksien pienenemistä. Myös pesimissaarten rauhoittamista hän pitää tärkeänä niin merikotkille kuin muillekin lintulajeille.

Esimerkiksi kalojen kutualueet ovat tärkeitä myös kaloja syöville linnuille, joiden kanta taas on riippuvainen rauhallisista pesimispaikoista. Veistola muistuttaa, että vaikka monella lajilla menee edelleen huonosti, tilanne olisi ilman vesistökansallispuistoja vieläkin huonompi.

Merikansallispuistojen kävijöillä on monia syitä

Kävijät tulevat merikansallispuistoihin Piiraisen mukaan usein lintujen perässä. Joskus hän kuljetti ulkomaalaista pariskuntaa, joka varta vasten matkasi paikalle seuraamaan kurkien muuttoa.

Monia muitakin syitä tulee ilmi. Välillä hän vie veneettömiä retkeilijöitä telttailemaan jollekin saarista ja noukkii heidät myöhemmin takaisin satamaan. Joskus – aikana ennen koronaa ja ehkä vielä joskus tulevaisuudessa – veneessä kulkee päiväretkeläisiä, jotka varaavat paikan Piiraisen itse järjestelemältä reissulta.

Kerran saksalainen pariskunta otti yhteyttä ja pyysi viemään paikkaan, jossa he voisivat ihastella auringonlaskua.

– Totta kai jännitti, nähdäänkö me auringonlasku. Mietin, missä olisi hyvä paikka, ja vein heidät sopivaan aikaan tuohon kalliolle, hän sanoo osoittaen yhtä monista saarista.

– Siellä he nautiskelivat viiniä ja lohipasteijoita ja minä odotin hiljaa sivummalla.

Vaikka Piirainen pyrkiikin toteuttamaan turistien toiveita, luontoarvot menevät edelle. Hän kertoo kyytiläisille muun muassa saariston 1 300 saaresta ja niiden eroista, osoittaa tunnuslinnun haahkan ja näyttää lintujen pesiä, tosin sen verran kaukaa, ettei pesintä häiriinny.

– Voi sanoa, että Tunturi-Lappi ja saaristo ovat yhtä herkkiä. Sikäli on hyvä, ettei porukkaa ole aivan älyttömästi.

Vesiensuojelu on kiireistä hommaa

Vaikka suurin osa merikansallispuistoissa näkyvistä ihmisistä on satunnaisia kävijöitä, puistojen tarkoitus on myös varjella perinteistä saaristolaiselämää. Metsähallituksen Tanninen huomauttaa, että esimerkiksi Rödjanin tupa on osa historiaa saarella, josta on löydetty merkkejä ihmisistä pronssikaudelta asti.

Suojelun tarkoitus ei siis ole poistaa merkkejä ihmisestä.

– Esimerkiksi Saaristomeren kansallispuiston perustamislaissakin sanotaan, että tavoitteena on elävä saaristo. Siihen kuuluvat myös ihminen ja ihmisen toiminnot.

Luonnonsuojelua ihmisen toiminta kuitenkin häiritsee. Ihmisen mukana kulkevat vieraslajit, kuten kurtturuusu ja minkit, vievät tilaa alkuperäisiltä kasveilta ja eläimiltä. Kesäkuun alussa maa- ja metsätalousministeriö ilmoittikin vieraslajien hallintasuunnitelman valmistuneen, ja sen myötä vieraslajien leviämistä pyritään estämään.

Veistola painottaa, että kaikista suurin vaara tulee ulkopuolelta. Ravinnekuorma mantereelta uhkaa kasvaa, eikä ilmastonmuutos auta tilannetta lainkaan.

– Vesiensuojelussa pitää juosta kovempaa, jotta pysyttäisiin edes paikallaan.

Uhkat piirittävät Itämerta

Toimeen on ryhdyttävä kiireellä – eikä vain kansallispuistojen vaan koko Itämeren vuoksi. Jo venerantojen ruoppauksilla on rehevöittävä vaikutus, mutta vielä isompi ongelma on se, että sinivalkoisen Suomen valkoisuus alkaa etelässä hävitä. Kun lunta ei ole, talvisateet vetävät ravinteita pelloilta mereen, Itämereen valuu makeaa vettä ja lämpeneminen suosii sinilevää ja muita kasvustoja. Valkoisen häviäminen värjää myös sinisen likaisen ruskeaksi.

– Menetämme kohta merten peruslajeja, kuten sinisimpukan, haahkan ja kampelan, Veistola huomauttaa.

Hänen mukaansa Itämeri on tulevaisuuden uhkien piirittämä, mutta toisin kuin jotkut ruotsalaiset tutkijat sanovat, ei vielä takalukossa. Takalukolla hän viittaa tilanteeseen, jossa sisäisen kuormituksen kierre on niin pitkällä, ettei meri ole enää pelastettavissa.

– Itäinen Suomenlahti osoittaa, että kun toimeen tartutaan, tulostakin voi tulla. Itämeri on toivon tarina, vaikka voikin viedä sata vuotta, että se saadaan kuntoon.

Tanninenkin sanoo, että märät ja lumettomat talvet tekevät vesiensuojelusta vielä aiempaakin vaikeampaa. Jos Itämeri pilaantuu, suojellut luontoarvot menetetään. Silloin huoli merikotkastakin herää uudelleen.

– Pistemäisiä päästöjä on pystytty vähentämään, mutta maa- ja metsätalouden päästöjä on vaikeampi hallita. Toki nyt on saatu hyviä kokemuksia, ja sitä työtä pitää jatkaa.

Keskustelu