Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Vaalikone on nyt auki – löydä oma ehdokkaasi

Mannerlaatat liikkuvat ja sota raivoaa, mutta turvallisuuspolitiikasta ei ole eduskuntavaalien teemaksi

Ukrainan avustaminen, Venäjän tuomitseminen, Natoon liittyminen ja oman puolustuksen vahvistaminen. Näitä kaikkia tukevat Suomessa niin kansalaiset kuin päättäjätkin – jos eivät aivan yksimielisesti niin erittäin suurella enemmistöllä. Eduskuntavaaleihin käyvillä puolueilla ei ole juuri mahdollisuutta erottua toisistaan valittua ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa puolustamalla, ja valtavirran vastustamisessa on todennäköisesti vain hävittävää.

Turvallisuuspolitiikassa pyrkimys yksituumaisuuteen ei ole mitään uutta, mutta Ulkopoliittisen instituutin johtavan tutkijan Matti Pesun mukaan konsensus on nyt poikkeuksellisen vahva “jopa Suomen mittapuulla”.

– Varmaan puhuttavaa olisi muun muassa Nato-politiikan painopisteistä, tutkijana kuuntelisin todella mielelläni sellaisia keskusteluja, mutta voi olla, että se ei kansan syviä rivejä tällä hetkellä juuri kiinnosta, Pesu sanoo.

Tutkija Johanna Vuorelma Helsingin yliopistosta muistuttaa, että kun kansalaisilta on kysytty tärkeimpiä vaaliteemoja, maanpuolustus ei tule aivan ykkösenä, mutta on kuitenkin jo kärkiviisikossa. Hänen mukaansa voi kuitenkin kysyä, mitä tämä tarkoittaa, koska maanpuolustukseen ei vaikuta sisältyvän suuria toisistaan poikkeavia intohimoja.

– Ehkä vastaus kuvastaa vain sitä, että maanpuolustus koetaan tärkeäksi, Vuorelma pohtii.

Politisoituuko Nato-aikataulu ja suhtautuminen Turkkiin?

Löytyykö turvallisuuspolitiikan saralta sitten mitään, mikä voisi politisoitua ja synnyttää jonkinlaista debattia vaalikamppailussa? Vuorelma näkee potentiaalia Suomen Nato-jäsenyysprosessissa ja erityisesti hankalaksi heittäytyneen Turkin toiminnassa. Hänen mukaansa nyt on syntynyt asetelma, jossa kansallinen turvallisuus ja sananvapaus on asemoitu ikään kuin vastakkain.

– Miten pitäisi suhtautua siihen, että mielenosoittamisesta on tullut kansallinen turvallisuuden uhkakuva? Tässä itse asiassa on jonkin verran puolueiden välillä eroja, Vuorelma pohtii.

Hän tosin myöntää, ettei asia ole varsinaisesti Suomen puolueiden käsissä, vaan kyse on tapahtumien tulkinnasta Turkissa.

Toinen mahdollinen jakava linja voi Vuorelman mukaan syntyä, jos eteen tulee aidosti mahdollisuus Suomen liittymiseen Natoon ennen Ruotsia. Erot puolueiden asettamassa prioriteettijärjestyksessä liittolaissuhteille voivat nousta tuolloin pintaan.

– Onko ykkösenä pohjoismainen yhteistyö vaan enemmän transatlanttinen näkökulma? Nämä eivät tietysti sulje toisiaan pois vaan kyse on enemmän painotuksista, Vuorelma sanoo.

Pesu ei usko, että Suomen ja Ruotsin Nato-prosessitkaan lopulta välttyvät turvallisuuspolitiikan vahvalta yksimielisyydeltä, vaikka etenemistahdista onkin tällä hetkellä erilaisia näkemyksiä. Pesu ennustaa, että jos valtionjohto todella ryhtyy ajamaan Suomen liittymistä ennen Ruotsia, olisi tuollaiselle menettelylle saatu “vähintään hailakan vihreää valoa” niin Tukholmasta kuin Natostakin.

– Silloin se olisi vähemmän kiistanalaista eikä poliittisesti niin jakava kysymys, Pesu arvioi.

Turvallisuuspolitiikan konkareita eläköityy

Turvallisuuspoliittisen keskustelun jääminen taka-alalle vaalikampajoissa on yksimielisyyden ja siitä kumpuavan vaihtoehtojen puutteen vuoksi ymmärrettävää, mutta myös ristiriitaista. Turvallisuusympäristö ja Suomen asema siinä kun ovat historiallisessa muutoksessa.

– Seuraavalla hallituksella ja presidentillä tulee olemaan poikkeuksellisenkin paljon valtaa sen suhteen, miten turvallisuuspolitiikan suuntaviivat tulevaisuudessa asetetaan. Eli vaikka asioista ei nyt ehkä keskustella, niin hallituksen kokoonpano ja tuleva presidentti ovat äärettömän merkittäviä, Pesu sanoo.

Olisiko kunnon turvallisuuspoliittisen keskustelun aika sittenkin hieman myöhemmin eli seuraavien presidentinvaalien yhteydessä?

– Niinhän sitä toivoisi, mutta kun on analysoinut aiempia presidentinvaaleja, niin niissä on vähän sama ongelma. Eivät ne kysymykset oikein politisoidu, ja ehdokkaiden väliltä voi löytyä vain hyvin pieniä nyanssieroja, Vuorelma toppuuttelee.

Pesun mukaan alle vuoden sisällä pidettävien kaksien vaalien lisäksi Suomessa ollaan muutenkin turvallisuuspolitiikan näkökulmasta jonkinlaisessa saumakohdassa.

– Vanhaa kokenutta turvallisuuspoliittista kaaderia eläköityy, ja uudessa eduskunnassa tulee olemaan aika vähän turpokonkareita, vaikka Puolustusvoimien suunnalta edustajia saattaakin tulla valituksi, Pesu kuvailee.

Kasvaako paine puolustusmäärärahojen hillitsemiseksi?

Vaalien jälkeen puolueiden välille voi tutkijoiden mukaan joka tapauksessa syntyä myös turvallisuuspoliittista vääntöä. Pesun mukaan aiheena voi olla se, millaiseksi Suomen rooli Natossa muodostuu, esimerkiksi kysymykset ydinaseista tai pysyvistä ulkomaisista joukoista Suomessa. Vinkkejä tällaisista linjaeroista hän kertoo tutkijana etsivänsä eri lausuntojen nyansseista jo nyt.

Vuorelma puolestaan nostaa esiin puolustusmäärärahat. Niiden pitäminen Natonkin edellyttämässä yli kahdessa prosentissa bruttokansatuotteesta voi olla hänen mukaansa tiukka paikka seuraavalla vaalikaudella, jonka tärkeimmäksi tavoitteeksi on monella suulla todettu julkisen talouden tasapainottaminen.

– Voi olla, että kansalaisiltakin tulee enemmän kriittistä näkökulmaa siihen, että minkä verran sinne puolustukseen voidaan panostaa, Vuorelma arvioi.

Suomen uudesta Venäjä-suhteesta ei tutkijoiden mukaan ehditä puhua ennen vaaleja eikä ehkä pitkään aikaan niiden jälkeenkään, ainakaan ennen kuin sota on tavalla tai toisella loppunut. Lisäksi puolueiden ja seuraavan hallituksen kannattaa valmistautua ikäviin yllätyksiin. Sota Ukrainassa voi laajeta, Yhdysvaltain ja Kiinan suhteet heiketä entisestään.

– Onko pahinta vielä nähtykään, Vuorelma kysyy.